Viimeinen suora eli täkäläisittäin dernière ligne droite alkoi tänä aamuna. Viimeinen työviikko! Aamukampa on jo lupaavan harva, vielä pitäisi jaksaa neljä ja puoli päivää. Pahaksi onneksi paikalliset säähaltijat katsoivat aiheelliseksi siunata viimeisiä työpäiviäni lähes neljänkymmenen asteen helteellä, ja kun siihen lisätään osteopaatin määräys suojata niskaparkani vedolta pitämällä töissä huivia kaulani ympärillä, saadaan tulokseksi punainen, hikoileva ja läähättävä sähköautonkuljettaja. Onneksi Nîmes ja Alpit häämöttävät enää vajaan viikon päässä!
Lukutoukka suoriutui lopulta uusimmasta Nothombista kolmessa päivässä. Omaelämäkertaahan sieltä tällä kertaa tuli: Ni d'Eve ni d'Adam on eräänlainen sisarteos vuoden 1999 menestysromaanille Stupeur et tremblements. Siinä missä Stupeur kertoo päähenkilön (kirjailijan itsensä) kauhukokemuksista tokiolaisessa suuryrityksessä, uusin kirja palaa samaan ajanjaksoon yksityiselämän puolella ja kuvailee Amélien monimutkaista suhdetta tapaamaansa japanilaismieheen. Aivan parasta Nothombia kyseinen teos ei mielestäni edusta, mutta toki se on taattua laatua. Hauskinta oli etsiä tekstistä intertekstuaalisia viittauksia kirjailijan edellisiin teoksiin.
Viikonloppuna kävimme juhlimassa etukäteen E:n keskiviikkoista syntymäpäivää illastamalla erinomaisessa intialaisessa ravintolassa. Alkupalatarjotin oli niin runsas, ettemme millään kyenneet syömään kanapääruoasta kuin pienen osan, ja sekös harmitti. Oli vaihteeksi mukavaa lähteä ulos lauantai-iltana sen sijaan, että lojumme väsymyksestä puolikuolleina television edessä tuijottamassa seikkailukilpailu Fort Boyardia tai vaihtoehtoisesti menemme nukkumaan kymmeneltä. Olen niin kyllästynyt pukeutumaan työpäivinä sortseihin ja teepaitaan, että laittaudun enemmän kuin mielelläni viikonloppuna kaupunkikuntoon. Tapasin lauantaina kollegani, joka ihmetteli minun olevan ihan eri näköinen kuin töissä. Seeprakuosinen toppi, korkokengät, meikki ja merkkiaurinkolasit eivät kieltämättä kuulu arkipukeutumiseeni työpäivinä. Parhaillaan minulla esimerkiksi on lyhyet sortsit ja eurolla Monoprix'n poistotangosta löytynyt vaaleanpunainen puuvillatoppi. Meikkiä ei voi ajatellakaan, kun jo aurinkovoide valuu noroina kasvoilta ja aurinkolasien alta. Kerran eräs asiakas katseli minua pitkään ja luuli varmaan, että itken ajaessani...
Tämä saattaa olla viimeinen blogimerkintäni Aixista. Tulen ehkä huomenna tai ylihuomenna nettikahvilaan, mutta mikäli en ehdi, blogi vaikenee lomamme ajaksi ja jatkuu jälleen 15.9. alkaen Suomesta käsin. Kuulumisiin siis ennemmin tai myöhemmin!
0 kommenttia:
Lähetä kommentti