keskiviikko 5. marraskuuta 2008

Rakkaalla koiralla on monta nimeä

Lueskelin aiempia blogikirjoituksiani ja totesin, että mopsit ovat viime aikoina saaneet varsin reilusti blogijulkisuutta. Jatketaan samalla linjalla vielä tänään. Ymmärrän hyvin, että aihe ei välttämättä kaikkia kiinnosta eikä tästä tosiaan ole tulossa mitään eksklusiivista koira- ja Mireille-blogia, mutta pienet karvakorvat sattuvat tällä hetkellä olemaan hyvin tärkeä osa elämääni. Monet bloggaajat kirjoittavat paljon lapsistaan, joten minä annan vastaavasti mopojengin esiintyä blogissa vähän useammin. Vastalauseita saa esittää kernaasti, jos koira-aihe alkaa jossain vaiheessa tympiä pahemman kerran.

Oikeasti en ollut vähääkään koiraihminen vielä muutama vuosi sitten, enkä aivan varsinaisesti ole sitä vieläkään – määrittelen itseni pikemminkin kissa- ja mopsi-ihmiseksi. Kaikista koirista en suinkaan pidä. Veljeni tyttöystävä tutustutti minut aikoinaan ensimmäiseen koskaan tapaamaani mopsiin (Oscu-herraan eli kaikkien perheemme mopsien esi-isään), mutta vasta kun enkeli-Aatu muutti meille pari vuotta sitten, innostuin kunnolla. Nyt en enää osaisi olla ilman Gurua ja Mirkkua. Kolmen aikuisen taloutemme olisi melkoisen hiljainen ja vipinätön ilman kippurahäntiä.

Perheessämme on aina ollut tapana antaa lempinimiä, ja koiruudet ovat saaneet niistä osansa. Paitsi varsinaisilla kutsumanimillä, Gurua puhutellaan mm. nimillä Tärppä, Tärps, Gurps, Gurre, Gurppa ja Guu ja Mirkkua puolestaan Mirks, Mirde, Mirre ja Miikku. Toistaiseksi eläinparkojen pää ei ole mennyt pahemmin sekaisin, vaan kumpikin kyllä tietää, ketä kutsutaan. Tyhmiä koiria he eivät muutenkaan ole: Guru esimerkiksi tykkää katsoa Xenaa kanssani ja ymmärtää, kun Xenasta puhutaan. Pari päivää sitten sanoin Gurulle pukeutuessani, että kohta mennään alakertaan katsomaan Xenaa, ja Tärppä oli saman tien jo haukkuen juoksemassa alas. Tv:tä katsottaessa hän istuu nojatuolin selkänojalla tassut olkapäilläni, välillä leuka vasten päälakeani, ja seuraa ruudusta tapahtumia.

Facebookin superlatiivisovelluksessa minut on äänestetty kaveripiirissäni henkilöksi, joka todennäköisimmin pukee lemmikkinsä Pradaan ja Gucciin. Ihan siinä vaiheessa en vielä ole, joskin sunnuntaina Turun pentunäyttelyssä haaveilin itsekseni LV:n monogrammikuosisesta kantokassista Mirkulle... Sen sijaan hän sai myyntikojusta vaaleanpunaisen teddykaulapannan ja siihen tietysti yhteensopivan vaaleanpunaisen talutushihnan. Villikkomopovaavi tosin pujottautui pois pannasta jo kotipihassa, kun olimme lähdössä hienoina neiteinä kaupungille tervehtimään Susua, joten tilalle piti vaihtaa entiset punaiset valjaat.

Facebookista puheen ollen molemmilla mopoilla on nyt omat Dogbook-profiilinsa kuvineen, henkilötietoineen, ryhmineen ja statuspäivityksineen. Dogbookia päivittäessäni törmäsin vahingossa myös Aatun entiseen profiiliin, jonka luulin jo poistaneeni. Deletoin sen lukematta sitä; Aatua on usein vieläkin niin ikävä... Vilkutukset enkelimopsillemme!

Aiemmin en olisi myöskään uskonut, että joskus viitsisin viettää kokonaisen päivän koiranäyttelyssä tai etenkään ajaa satoja kilometrejä keljussa säässä sellaiseen mennäkseni. Kävin silloin tällöin Turussa kissanäyttelyissä lepertelemässä kisuille, mutta koiranäyttelyt eivät todellakaan kiehtoneet. Vaan tässä sitä ollaan: jo kaksi peräkkäistä sunnuntaita on kulunut Mirkkua näytellessä! Höpöläinen vieläpä pärjää ja on jo kaksinkertainen ROP-pentu (koiranäyttelyjargonia: rotunsa paras). Ruusukkeita on keittiön piirongin päällä viisi ja pokaaleja kaksi. Kohta kai pitää alkaa pystyttää palkintokaappia. Tarjouduin lahjoittamaan romahtamaisillaan olevan kirjahyllyni tähän tarkoitukseen, jos voisin hankkia tilalle Ikeasta bongaamani vaaleanpunaisen kirjahyllyn.

Palasin Turkuun eilisiltana, ja jo nyt on julmetun ikävä koiruuksia. Kun menen töihin, en välttämättä pääse Saloon edes kerran viikossa, Ranskassa olosta puhumattakaan. Pahuksen sydäntenmurskaajat! <3



Mirkku enon kimpussa





Mirkku lepäilee...



... samoin Guru



Ollapa koira! Elämä olisi leppoisaa, vähän väliä siliteltäisiin ja annettaisiin ruokaa...

4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Ihan kamalaa tämä mopsifanitus, muut tosiaan puhuvat lapsistaan tai lapsenlapsistaan ja minä meidän saparohännistä . Sille ei vaan voi mitään ja on erinomaisen mukavaa, että moisia viihdyttäjiä on, tylsää olisi elo, kun muksut ovat muualla ja isoja.Mikään ei niin rentouta, kuin mopsin rapsutus ja sen kuorsaus korvan juuressa tuudittaa nirvanaan tuota pikaa.

Anonyymi kirjoitti...

Onhan ne sydäntenmurskaajia tosiaan! Mäkin luulin énnen olevani vaan kissaihminen...

p.s. Sulle olisi haastetta blogissani

Jenna kirjoitti...

Aattelel kuin tylsää ja hygieenistä sun elämä ois ilman mopseja? Oisko se ees elämää :P!

M'man kirjoitti...

Mirkku lepailee on kylla aivan yli veto kuva ;)Osaa ne koirulit sitten olla niin koomisia ;)

ps. Kun ajankohta tulee, laitan sinullekin kutsun blogiini - joulukuun alussa. :)

Toivottavasti tyot meni ok ja viikinki illallinen oli mukava!