perjantai 29. tammikuuta 2010

Mitä Aixista kaipaisin?

Bisquits kirjoitti muutama päivä sitten siitä, mitä hän nykyisestä kotimaastaan eniten ikävöisi, ja haastoi muutkin ulkosuomalaiset pohtimaan asiaa. Olin itse asiassa mietiskellyt samansuuntaista postausta jo jokin aika sitten, mutta vasta nyt innostuin toteuttamaan sen. Jos siis jostain syystä lähtisin pysyvästi pois Aixista, mitä jäisin erityisesti kaipaamaan? En laske tähän mukaan E:tä tai muitakaan täkäläisiä minulle tärkeitä ihmisiä, koska heidän kaipaamisensa on totta kai ilmiselvää.
 
Ilmasto. 
Kukapa ei esim. Suomeen muuttaessaan ikävöisi Etelä-Ranskan ilmastoa? Täällä ei tarvitse koskaan pelätä, että kesästä tulee viileä ja sateinen. Talvella saattaa nykymaailmassa tulla vähäsen märkää lunta, mutta se lienee edelleen melko harvinaista ja ennen kaikkea lyhytkestoista. Huomattavasti todennäköisempää on, että tammikuussa aurinkoisena ja tyynenä päivänä on lähes 15 astetta lämmintä ja ulkona voi kulkea takki auki, suomalainen hurjapää jopa kokonaan ilman takkia!
 
– Valo ja värit. 
Aixissa (ja tietysti koko Provencessa) on aivan erityinen valo. Varsinkin kesäisin se saa kaupunkiympäristönkin hehkumaan; taivas on täällä todella kirkkaan sininen, plataanit ja sypressit syvänvihreitä ja jopa talot värikkäitä. Aixin keskustan vanhoista taloista suurin osa on okrankeltaisia, mikä on tyypillistä juuri tälle kaupungille, sillä niiden rakentamiseen käytetty kivi on louhittu lähistöltä Bibémusin louhoksesta. Lisäksi täällä näkee mm. vaaleanpunaisia sekä hunajamelonin värisiä taloja. 
 
– Historia.
Vaikka Turkukin on vanha kaupunki, on historia läsnä Aixissa aivan eri tavalla. Aix on syntynyt jo roomalaisajalla, ja esimerkiksi yliopisto tänne perustettiin jo 1409. Vanhemman ydinkeskustan kadut seuraavat edelleen keskiajan katujen linjoja ja kiemurtelevat miten sattuu, kun taas ruutukaavaa noudattava "uusi" keskusta, Quartier Mazarin, koostuu 1600- ja 1700-lukujen aatelisten valtavista kaupunkitaloista. Kapealle sivukadulle pääsee porttiholvista, jonka seinällä oleva kyltti kertoo, että tämä portti oli tällä paikalla, osana kaupunginmuureja, jo 1200-luvulla. Kaupungissa ei oikeastaan pääse kulkemaan kovin pitkälle näkemättä siellä täällä talojen seinissä laattoja tyyliin "tässä talossa asui se-ja-se korkea virkamies 1500-luvulla" tai "Aurinkokuningas yöpyi täällä". 
 
– Edullinen joukkoliikenne.
Autottomana ja kaupungin ulkopuolella asuvana joudun kulkemaan päivittäin bussilla. Aixin joukkoliikenteen hinnat päihittävät Turun mennen tullen: kertalippu maksaa täällä 1,10 e (Turussa 2,50 e) ja kuukausilippu 25 e (Turussa 43 e). Julkista liikennettä on muutenkin viime kuukausina tehostettu, vuoroja on lisätty ja uusia linjoja perustettu. 
 
– Kohteliaisuus ja sosiaalisuus.
Useimmat ihmiset ovat täällä luonnostaan peruskohteliaita. Päivää, kiitos, olkaa hyvä ja hyvää päivänjatkoa kuuluvat automaattisesti lähes kaikkien asiakaspalvelijoiden sanavarastoon. Jos sattuu kompastumaan kadulla, ohikulkijat tulevat saman tien auttamaan pystyyn ja tiedustelemaan, kävikö pahasti. Spontaaneja keskusteluja syntyy missä tahansa: bussissa päivitellään vieressä istujalle kanssa-autoilijoiden olematonta liikennekuria tai liian viileää ilmastointia, kaupan kassajonossa takana olija saattaa kysyä, onko ostamamme uusi jogurtti hyvää, ja elokuvissa liian kuuluvasti tapahtumia kommentoiville saatetaan ärähtää kovaan ääneen: "Olisiko mahdollista katsoa elokuvaa hiljaisuudessa, olkaa niin ystävällinen!"
 
– Kahvilat ja ravintolat.
Aix on täynnä mitä erilaisimpia syömä- ja juomapaikkoja. Cours Mirabeaun varrella sijaitsevat suuret, maineikkaat ja kalliit kahvilat ovat lähinnä turistien kansoittamia minäkin istahdan silloin tällöin niiden terasseille, mutta en useinkaan viitsi maksaa 2,60 euroa pienestä espressokupillisesta, koska tiedän, että kahden kadun päässä sama kuppi maksaa 1,50 e. Kahviloissa voi myös istua rauhassa pidempäänkin pelkän kahvikupin edessä; tarjoilijalta ei saa vihaisia mulkaisuja, vaikka ei lähtisikään tiehensä heti juotuaan.  Ravintoloita täällä on joka maailmankolkasta: italialaisten ja espanjalaisten keittiöiden lisäksi Aixista löytyvät mm. egyptiläinen, libanonilainen, turkkilainen, korealainen ja marokkolainen ravintola. Täällä tulee  syötyä ravintoloissa paljon useammin kuin Suomessa, aivan tavallisena arki-iltanakin saatamme E:n kanssa päättää syödä ulkona ihan vain siitä ilosta, ettei kotona tarvitse laittaa ruokaa ja tiskata. 
 

maanantai 25. tammikuuta 2010

Ei nimi lasta pahenna

Aamun La Provencessa oli mielenkiintoinen artikkeli viime vuoden suosituimmista etunimistä Aixissa, Marseillessa, Bouches-du-Rhônen departementissa sekä koko Ranskassa. Suosituin tytönnimi oli kaikkialla Emma, pojannimissä sen sijaan esiintyi hajontaa: Aixissa suosituin nimi oli Nathan, departementissa Lucas, yleisesti Ranskassa Mathis ja Marseillessa (yllättäen?) Mohammed. Kuten artikkelissakin todetaan, aixilaisvauvat on tapana nimetä klassisesti ja järkevästi. Emma, Chloé, Gabriel tai Jules tuskin herättävät kenessäkään negatiivisia mielikuvia tai haittaavat myöhemmin lasta elämäntaipaleella. Toisin on niiden raukkojen, jotka ovat saaneet nimekseen Grofo, Caramba, Baraka, Elisazaza, Cankan tai Diplodocus. Mikäli La Provenceen on uskomista, kaikki edellämainitut on annettu Marseillessa viime vuonna syntyneille lapsille etunimiksi. Voi vain kuvitella, millaista pienen lapsen on mennä kouluun ja esitellä itsensä: Bonjour, je m'appelle Diplodocus Dupont...   

Minä päätin jo aikoja sitten, etten halua lapsia, joten mahdollisia tulevia etunimiä ei ole ollut tarvis miettiä. Uskoisin silti, että jos minulla olisi ollut tytär, tämän toinen tai kolmas etunimi olisi suurella todennäköisyydellä ollut Mireille. Aivan niin pitkälle en sentään olisi mennyt kuin eräs fanipiireissä tunnettu saksalaisperhe, joiden pojan nimi on Mathieu ja tyttären Mireille. Provencessa Mireille tietenkin sopisi loistavasti etunimeksi ranskalaisen sukunimen parina, mutta Suomessa vaikutus voisi olla vähän toinen: Mireille Durand kuulostaa ainakin minun korvissani huomattavasti luontevammalta kuin Mireille Mäkinen... 


Mikä ihme saa vanhemmat antamaan lapsilleen niin kummallisia nimiä, ettei niitä osaa kirjoittaa eikä aina oikein lausuakaan? Miksi vaikkapa Priscilla pitää vääntää muotoon Pryscillia tai klassisesta Elisabethista tehdä Elyzabeth (molemmat edeltävät olen itse tavannut)? Olen jo vuosia naureskellut sunnuntain Hesarin Syntyneitä-palstan etunimiväkerryksille, joissa ei aina ole päätä sen enempää kuin häntääkään. Aksentteja heitellään sinne ja tänne oikeakielisyydestä piittaamatta, "kun tämä Hèlêné on niin hieno ranskalainen nimi". Kun ei kerran osata kunnolla, eikö lapselle silloin voisi antaa nimeksi pelkkä Helena? 

Vaikka kyllä täälläkin osataan, mistä todistavat juuri edellä mainitut Grofo ja Diplodocus. Aixissakaan ei sentään aina seurata valmiiksi tallattuja polkuja: joku pieni tyttö on viime vuonna saanut nimekseen Cassiopée-Roxane, eräs poikavauva puolestaan on ristitty Artème-Valéryksi. Presidentti Sarkozyn tuore pojanpoika taas on nimeltään Solal. Kaikkien nimi ei tietysti tarvitse olla Anne, Marie, Jean tai Pierre, mutta luulisi helpottavan elämää, jos lapsen ei myöhemmin tarvitse tavata nimeään joka ainoan viraston ja viranomaisen papereihin. Kiitos omille vanhemmilleni siitä, että kaikki kolme etunimeäni ovat ääkkösettömiä, selkeästi äännettäviä ja helposti kirjoitettavia niin suomeksi, ranskaksi kuin englanniksikin! 
 

keskiviikko 20. tammikuuta 2010

Puutteessa

Joskus pitkähköillä (~ 20 min) bussimatkoilla Aixista kotikylään ja takaisin rupean jostain syystä pohtimaan milloin mitäkin asiaa. Pohdittava asia ei välttämättä liity yhtään mihinkään, se vain putkahtaa jostain mieleeni ja pyörii siellä, kunnes joku tärkeämpi juttu ajaa sen unohduksiin.

Eilen pohdin esimerkiksi sitä, minkä jokapäiväisen tavaran tai asian puute olisi hankalinta kestää. Idea lähti itse asiassa työvoimatoimiston työnhaun tehostamista käsittelevältä Cible emploi -kurssilta, jolle minut on ilmoitettu ja jossa olen nyt kaksi kertaa käynyt. Eilistä kokousta varten oli osallistujille lähetetty etukäteen sähköpostitse lomake, joka piti täyttää ja meilata takaisin. Kurssilla oli kuitenkin yksi mies, joka ei ollut saanut lomaketta, koska hänellä ei ole tietokonetta eikä nettiyhteyttä. Kurssin vetäjä, nuori nainen, näytti tämän kuullessaan suoraan sanoen järkyttyneeltä: "Teillä siis ei ole Internetiä? eikä tietokonetta? Täytyy sitten keksiä jokin erikoisjärjestely – ymmärrättehän te, että tällä kurssilla käytetään hyvin paljon nettiä." 

Tulin siis myöhemmin bussissa ajatelleeksi, että vielä vuosi sitten minullakaan ei ollut täällä konetta, eikä kotonani ollut nettiä vielä kaksi viikkoa sitten. Toisaalta on mukava huomata, että netin käyttö alkaa Ranskassakin yleistyä – muussa tapauksessa em. lomakkeet varmaan lähetettäisiin postitse – mutta samalla syystä tai toisesta netittömät uhkaavat pudota kyydistä. Nyt, kun olen kokenut sekä liveboxittoman että liveboxin jälkeisen ajan, huomaan selvästi, kuinka hankala ilman nettiä on vaikkapa ottaa selvää yksinkertaisistakin asioista. Jos Aixissa sataa kaksi senttiä lumiräntää, saan saman tien selville, kulkevatko bussit vai eivät. Jos en muista, mitä lettutaikinaan laitetaan, löydän ohjeen parissa minuutissa. (Ennen piti soittaa äidille ja kysyä.) 

Netti ei tietenkään ole mikään ehdoton välttämättömyys, ilmankin pystyy olemaan. Entä kännykkä? Kovin mielelläni en palaisi pelkän lankapuhelimen ja paperisen puhelinmuistion aikakaudelle. iPod? Toki bussi-, juna- ja lentomatkat sekä odottelu missä tahansa sujuu Mireillen tahdissa mukavammin, mutta pakkotilanteessa voisin kyllä luopua pinkistä kaveristani. Pankki- tai luottokortti taas ei ole täällä shekkien luvatussa maassa mitenkään pakollinen, ei esimerkiksi E:lläkään ole kuin shekkivihko. 

Loppujen lopuksi useimmat arkiset asiat tuntuvat olevan valtavan tärkeitä, mutta lähemmin tarkasteltuna niitä ilmankin saattaisi tulla toimeen. En nyt varsinaisesti ajatellut sähköä, lämmintä vettä tai jääkaappia, joita ilman ihan oikeasti olisi vaikea selvitä. 

Mistä asiasta/tavarasta/laitteesta sinun olisi vaikeinta luopua? Miksi? Mitä ilman et voisi kuvitella eläväsi?     

sunnuntai 17. tammikuuta 2010

Fifin wifi eli itku lyhyestä ilosta

Muistatteko, kun maanantaina hehkutin, että wifi toimii hienosti? No, wifi toimi hienosti torstai-iltaan saakka, kunnes yhtäkkiä Livebox pimeni, television kuva hyytyi ja nettiyhteys katkesi. Käynnistin boxin uudelleen ja telkkari alkoi jälleen pelittää, mutta nettiin en enää päässyt. Windows ei kuulemma löytänyt sertifikaattia, jolla minut voitaisiin yhdistää Liveboxin verkkoon. Lukuisten uudelleenkäynnistysyritysten jälkeen soitimme Orangen 24/7 asiakaspalveluun, josta vastasi puolikuolleella äänellä nuori mies. Kolme varttia mies kehotti minua milloin klikkailemaan verkkoyhteyksiä, milloin painelemaan Liveboxin nappuloita, milloin taas käynnistämään koneen uudelleen. Lopputuloksena nuorukainen julisti, että vika täytyi olla tietokoneeni verkkokortissa, koska Livebox tuntui toimivan kuten pitikin. Tieto tuntui oudolta, koska ennen Liveboxia koneeni on ollut yhteydessä 4-5 eri  langattomaan verkkoon ilman pienintäkään ongelmaa.  


Hätäapuna liitin koneen ethernet-kaapelin kautta boxiin päästäkseni nettiin, mutta heti oli selvää, ettei tämä järjestely voinut jäädä pysyväksi. Boxi ja puhelin sijaitsevat kapeassa ja hämärässä eteiskäytävässä, johon ei mahdu pöytää eikä tuolia, joten minun oli kökötettävä selkä epäergonomisen kyyryssä pyöreällä jalkarahilla ja asetettava kone eteeni porrasjakkaralle. Soitin epätoivoisena atk-insinööriveljelleni, joka epäili Orangen pojan diagnoosia, mutta ei siitä huolimatta saanut konetta suostumaan wifi-yhteistyöhön. Windows valitti edelleen sertifikaatin puutetta. Soitin uudelleen Orangelle, josta tällä kertaa vastasi reipas naisääni. Nainen otti välipuheluita, sanoi selvittävänsä asiaa ja kuulosti muutenkin asiantuntevammalta kuin edellisillan raihnainen nuorukainen. Lopulta nainen sopi puhelinajan täksi illaksi ja lupasi, että atk-expertti soittaa minulle kännykkään ja hoitaa asian kuntoon.


Tasan kuudelta olin koneeni edessä, etherkaapeli kytkettynä ja kännykkä kädessä. Experttikin oli nainen, joka pyysi ensin minua suorittamaan samat toimenpiteet kuin edellisetkin orangelaiset (käynnistämään boxin uudelleen, klikkailemaan verkkoyhteyksistä sitä sun tätä, muokkaamaan Orangen nettisivuilta Liveboxin suojausasetuksia) ja sanoi sitten yhtäkkiä, että irroittakaapas etherpiuha ja menkää jollekin nettisivulle. Ja kas, Google aukeni sulavasti! ja Facebook ja blogi! Wifi oli palannut keskuuteemme. Ilmeisesti ongelmana oli bugi tietokoneen ja boxin välisissä asetuksissa, juuri kuten veljeni oli arvellutkin. Voi iloa ja autuutta! Nyt istun jälleen mukavasti pöydän ääressä ilman häiritsevää kaapelia. Kunpa tämä nyt kestäisi...!!! Sormet ja varpaat ristiin ja peukut kattoa myöten pystyyn! 


lauantai 16. tammikuuta 2010

Marseillessa ennakkoluuloja murtamassa

Tunnustan, että minulla on aina ollut negatiivinen kuva Marseillesta. Kolmenkymmenen kilometrin päässä sijaitseva Aixin ikuinen kilpakumppani ja Ranskan toiseksi suurin kaupunki ei ole koskaan erityisesti houkutellut minua. Tuntuu, että olen kuullut Marseillesta vain huonoa: rikollisuutta, laittomia siirtolaisia, vaarallisia lähiöitä, palkkamurhia, slummeja kaupungin laitamilla... Ennakkoluuloista asennettani on vahvistanut sekin, että E. ei ole koskaan pitänyt Marseillesta ja käy siellä vain väkisin silloin, kun töistä pakotetaan. Eilen päätimme kuitenkin lähteä viettämään aurinkoista talvilomapäivää Marseilleen tavanomaisen Avignonin sijasta. 

Aixista lähtee busseja Marseilleen kymmenen minuutin välein, joten menomatka kävi ketterästi eikä 4,90 euron hintakaan tuntunut kukkarossa. (Vertailukohtana mainittakoon, että bussikyyti Turusta Saloon (50 km) maksaa 11 euroa.) Perille päästyämme etsimme lähimmän metroaseman ja suuntasimme kohti Vanhaa satamaa, josta lähti bussi korkealla kaupungin yläpuolella sijaitsevalle Notre Dame de la Garden kirkolle, jossa halusimme molemmat vierailla. Metroasemalta ostimme automaatista Carte Libertés -pahviliput, joilla sai 5 matkaa kaupungin joukkoliikenteessä tunnin vaihtoajalla. Marseillen kaksilinjaisessa metrossa kulkeminen on hyvin yksinkertaista, mutta silti E. jaksoi ihmetellä, miten helposti minä löysin oikean linjan ja laiturin metroa vaihdettaessa. Helppoa kuin mikä, kunhan ymmärtää metron perusidean...!

Vanhan sataman metroasemalla nousimme maan pinnalle ja ihmettelimme, miksi metron käytävissä haisi kala. Syy selvisi nopeasti: metron suuaukko oli noin kahden metrin päässä satama-altaan laidasta, ja aivan vieressä oli kalastajia myymässä aamun saalistaan:





Löysimme oikean bussin ja huristelimme korkealle kaupungin ylle, mistä aukesivat huikeat näkymät alas Marseilleen: 



 
 


Notre Dame de la Garde on Marseillen vastine Pariisin Sacré-Coeurille ja näyttääkin etäisesti samalta:

 




 
 
 
Kuten kuvista näkyy, sisältä kirkko on uskomattoman komea kultauksineen. 


Kirkkoon tutustumisen jälkeen ajoimme bussilla takaisin alas satamaan ottamaan lisää valokuvia auringossa välkkyvästä merestä:



 
 


E. halusi syödä aitoa marseillelaista bouillabaisse-kalakeittoa, joten suunnistimme lounaalle yhteen vanhan sataman monista ravintoloista. Minä tyydyin tavalliseen kalakeittoon:




Oranssi mönjä on rouille- eli ruostekastiketta, eräänlaista mausteista majoneesia, jota levitetään paahdetuille leivänpaloille ja kastetaan kuumaan kalakeittoon. Halutessaan koko komeuden päälle voi ripotella vielä juustoraastetta. Ero on melkoinen verrattuna suomalaiseen valkoliemiseen kalakeittoon perunoineen ja kalapaloineen. Oikea bouillabaisse taas näyttää tältä:



Rouillea ja juustoraastetta tarjoillaan myös bouillabaissen kera, mutta tässä keitossa voi kalaa olla miten monta sorttia tahansa ja mukana on yleensä myös muita merimönkiäisiä, joita minä taas en saa syötyä. 


Lounaan jälkeen vaeltelimme Canebièrella, Marseillen tunnetulla vanhaan satamaan johtavalla rantakadulla:





ja käännyimme siltä rue Saint Férréolille, kävely- ja ennen kaikkea ostoskadulle, joka toi mieleeni Amsterdamin Kalverstraatin:






Poikkesimme Galeries Lafayettelle, jonka alennusmyynnistä löysin täydellisen kirkkaanpunaisen käsilaukun (käsilaukuthan kuuluvat kirjojen ja kosmetiikan ohella kolminaisuuteeni eli k:lla alkaviin asioihin, joita ei voi olla liikaa!). Nuuskittuamme muutamassa muussakin liikkeessä mitään ostamatta ajoimme metrolla Saint-Charlesin rautatieasemalle ja lähdimme vaihteeksi junalla takaisin Aixiin. 


Visiitti sujui täysin hämmingittä ja ongelmitta; kukaan ei yrittänyt varastaa mitään tai käydä kimppuuni, keskustassa ei näkynyt uutisista tuttuja ongelmalähiöiden nuoria mellastamassa, kaikki oli kuin missä tahansa ranskalaisessa kaupungissa. Myönnän siis täten olleeni turhaan ennakkoluuloinen Marseillea kohtaan ja olen jopa ilman muuta halukas palaamaan sinne kesällä. 



keskiviikko 13. tammikuuta 2010

Piuhat pelittävät

Jo vain, vihdoin on meidänkin huushollista auennut liittymä tiedon valtatielle ilman koneen kyljestä tököttävää mokkulaa! Eteisen pöydällä komeilee ruma valkoinen Livebox, jonka ansiosta pikkukone vilahtaa nettiin heti avaamisen jälkeen ja voi pysyä konnektoituneena vaikka koko päivän. Liveboxin myötä myös televisioomme aukesi roppakaupalla uusia jännittäviä kanavia: entisten 18 ilmaisen digikanavan lisäksi meillä näkyy nyt mm. kaksi matkailuaiheista kanavaa, Kiinan television virallinen viihdekanava (jolta tuli maanantai-iltana sotilasparaatia muistuttava balettiesitys), maghrebilaisia musiikkivideoita nonstoppina esittävä kanava sekä Astrocenter-kanava, jolla Johanna Tukiaiselta näyttävä ennustaja vastaa suorassa lähetyksessä katsojien puheluihin ja tekstiviesteihin. Hyvästi tylsät illat kirjojen ja seurapelien parissa...?

Boxin asennus sujui lopulta suunnitellusti, vaikka homma meinasikin mennä pyrstölleen heti alkuvaiheessa. Boxia Orangelta ostaessamme sovimme, että asennusmies tulee maanantaina klo 10-12 ja soittaa sitä ennen. Maanantaina laitoimme siis herätyskellon hyvissä ajoin soimaan, jotta olemme valmiina asentajan tullessa. Asentaja soitti yhdeksältä ilmoittaakseen, ettei pääse tulemaan sovittuun aikaan, koska oli vielä 100 km:n päässä Sisteronissa. Sovimme sitten, että asennus tehdään viiden maissa. Koska meillä oli nyt aamupäivä vapaata, lorvimme tunnin verran ja olimme juuri juomassa aamukahvia, kun asentaja soitti uudestaan ja kysyi, voisiko hän sittenkin tulla vartin päästä. Sisteronin keikka oli loppunut aiottua aikaisemmin ja Marseillen moottoritiellä oli ruuhkaa, joten hän voisi hyvin ajaa suoraan meille. Äkkiä kahvit nassuun, pöytä puhtaaksi ja boksi esiin. Meillä oli vielä pyjamat päällä, kun asentaja oli jo oven takana, mutta eipä hän toisaalta meidän eleganssiamme tullut ihailemaan.

Netti käynnistyi kiltisti, mutta tv:n kanssa oli vähällä käydä köpelösti. Box ja telkkariin kytkettävä , digiboksia vastaava décodeur-laatikko kun olisi pitänyt yhdistää toisiinsa piuhalla, joka olisi kulkenut koko asunnon läpi olohuoneen nurkasta eteisen perälle puhelimen viereen. Boxin myynyt henkilö kun ei ollut tullut maininneeksi, että sen pitäisi sijaita mahdollisimman lähellä televisiota. Onneksi asentajalla oli autossaan kaiken varalta langaton pistoke, jonka avulla kaksi boksia kommunikoivat keskenään ilman häiritsevää kaapelia. Sadan euron lisähinta kirpaisi jäätävästi, mutta pakkohan vehkeet oli saada toimimaan. 

Ilmaisista puheluista sen sijaan emme pääse nauttimaan. Orangen myyjä ei myöskään kertonut, että koska halusimme säilyttää entisen puhelinlinjamme ja -numeromme, tarvitaan Liveboxin kautta soittamista varten toinen lankapuhelin. Entiseen puhelimeemme voisimme vastaanottaa puheluja, mutta jos haluaisimme soittaa ilmaiseksi, pitäisi boxiin kytkeä toinen puhelin. Tuollainenkin pikkuseikka olisi ollut hauska tietää etukäteen...! Pohdimme asiaa kaksi minuuttia ja päätimme olla hankkimatta toista puhelinta, koska a) se ei mitenkään mahtuisi pienelle pöydälle Liveboxin, vanhan puhelimen ja puhelinvastaajan viereen ja b) emme muutenkaan soita lankapuhelimella niin paljon, että puheluiden ilmaisuudella olisi mitään käytännön merkitystä. Jos puhelut Eurooppaan (lue: Suomeen) olisivat myös olleet ilmaisia, olisi meillä jo tänään toinen puhelin, mutta alle kahden tunnin kuukausittaista puhelimen käyttöä varten on aivan turha hankkia ylimääräisiä vempeleitä tilaa viemään. 

Loppujen lopuksi kaikki sujui kuitenkin yllättävän yksinkertaisesti siihen verrattuna, miten Ranskassa usein asiat hoituvat. Nyt vain toivomme, ettei boxiin tai décodeuriin tule vikaa, sillä olen kuullut kauhukertomuksia kuukausia kestäneistä korjausyrityksistä...  


lauantai 9. tammikuuta 2010

Paljon melua tyhjästä

Koko Ranska on viime päivien ajan kärsinyt pakkasista ja runsaista lumisateista. Moottoriteitä on suljettu, rekkojen liikennöintiä rajoitettu ja sähköt katkeilleet. Meillä täällä "alhaalla" on toistaiseksi päivisin pysytty plussa-asteilla, mutta hyytävä ja kostea pohjoistuuli on tehokkaasti vähentänyt halua liikkua ulkona.

Torstaina alkoi näyttää selvältä, että lunta on tulossa meillekin. Kaikki täälläpäin muistavat legendaarisen päivämäärän 7.1.2009, le jour de la neige, päivä jolloin Aix ja Marseille ympäristöineen peittyivät kymmenien senttien lumikerrokseen. Tällä kertaa viranomaiset olivat kuulemma valmistautuneet erinomaisesti: tiensuolausautoja oli varustettu, lentokentälle hankittu telttasänkyjä ja vesipulloja, palomiehet yöpyivät työpaikallaan ja sähköyhtiössä varustauduttiin sähkökatkosten varalle. Lumipyryn piti alkaa torstain ja perjantain välisenä yönä niin, että perjantaiaamuna lumi olisi jo peittänyt suunnilleen koko Bouches-du-Rhônen departementin. 

E:llä ja minullakin oli sotasuunnitelma. Jos lunta tosiaan tulisi edellisvuoden malliin, E. ei menisi ollenkaan töihin ja minä peruuttaisin työvoimatoimiston tapaamiseni. Viettäisimme koko päivän sisällä lämpimässä lukemassa ja nukkumassa. 

Paitsi että...

Perjantaiaamuna meillä oli varmuuden vuoksi herätyskello soimassa tavalliseen tapaan. Minä heräsin jo ennen sitä ja hyppäsin avaamaan ikkunaluukkuja odottaen näkeväni naapuruston yllä pehmeän valkean lumivaipan. Valkeuden sijaan naapurusto olikin pimeä ja litimärkä: vettä satoi kuin Esterin pyrstöstä, lämpötila +7°C eikä lumesta tietoakaan. Sinne meni ilmainen vapaapäivä! Ei muuta kuin ylös sängystä, suihkuun, meikkaamaan ja bussipysäkille sateenvarjon kanssa. Merde alors ! Aamiaisella kahvilassa kävi ilmi, että lunta oli tullut Aixia ympäröivillä kukkuloilla ja departementin pohjoisosissa, mutta Aix, Marseille ja rannikkoalue olivat säästyneet. Sen sijaan Avignoniin satoi nelisenkymmentä senttiä märkää raskasta lunta. 

Tänä aamuna puolestaan ikkunaluukkujen takaa paljastui räntäsateen valkaisema maisema:


 

 

 

Vedensekaista lunta satoi verkkaisesti koko aamupäivän. Koska lämpötila lähenteli nollaa, päätin mennä ajoissa lakaisemaan auton (ylläolevassa kuvassa naapurin auto) ennen kuin märkä räntä jäätyisi ikkunoihin:
 
Onneksi vauvakettumme ei ollut ehtinyt peittyä kovin paksun kerroksen alle. Viime vuonna kaivoin kaksi tuntia autoa esille lumen alta, joten siksikin halusin olla tällä kertaa ajoissa liikkeellä. Koska nyt joka tapauksessa olimme ulkona, kävimme samalla leipomossa ja saimme vaihteeksi tuoretta leipää aamiaiselle. Olen muuten ajatellut perustaa yrityksen, joka toisi talvisaikaan Etelä-Ranskaan suomalaisia jääskraboja ja lumiharjoja: vähintään joka toinen autoilija täällä viuhtoo lumet tuulilasistaan joko pyyhkimillä tai käsivarrella, välillä myös (paljain) käsin. 
Loppujen lopuksi lumiepisodi jäi tällä kertaa kokematta. Parempi toki on olla valmistaunut johonkin, jota lopulta ei tulekaan, kuin jäädä neljäksi päiväksi mottiin yllättävän lumipyryn takia kuten viime vuonna. Pitääköhän tulevaisuudessa joka vuosi varautua lumisateisiin tammikuun 7. päivän tienoilla?  
 

lauantai 2. tammikuuta 2010

Uusi vuosi, uudet lelut

Onnellista uutta vuotta, terveyttä, rakkautta ja rikkautta kaikille blogini lukijoille! 

Samppanja-, hanhenmaksa- ja etanapitoinen uudenvuodenaatto on takana, samoin  perinteinen uudenvuodenpäivän kiinalainen ateria E:n isän kanssa. Vanha vuosi on siis kunnialla haudattu ja uusi aluillaan. Juhlapäivät ovat onneksi toistaiseksi ohi, tosin loppiaista täytyy vielä viettää asiaankuuluvasti galette des rois -leivonnaisia syömällä. Galette on lehtitaikinasta valmistettu, marsipaanitäytteinen litteä piirakka, jonka sisälle on kätketty pieni posliininen esine, le sujet, sekä litteä papu, la fève. Sujet'n annoksestaan löytänyt on päivän kuningas ja saa päähänsä piirakan mukana tulevan pahvikruunun, fèven löytäjä puolestaan on kuningatar. Provencessa tavallista galettea suositumpi on täkäläinen pullakranssimainen versio, jonka taikinassa on pieniä hedelmänpalasia. En kuulu marsipaanin ystäviin, joten suomalaista pullaa muistuttava provencelaisloppiaiskakku on minunkin suosikkini. Täällä loppiainen on virallisesti aina tammikuun ensimmäinen sunnuntai, joten mekin kävimme jo tänään leipomossa hakemassa aamiaiselle miniversiot kummastakin piirakasta. Toisaalta niitä myydään koko tammikuun ajan, joten toisetkin palaset ehtii vielä mainiosti nauttia...!

Koska emme vietä joulua yhdessä, pidämme uudenvuodenaattoa eräänlaisena kakkosjouluna, jolloin vaihdamme lahjoja. Tänä vuonna toivoin ja sain E:ltä joululahjaksi kännykän:



Nokia 2680 slide on hyvin samankaltainen kuin nykyinen Suomessa käyttämäni 3600 slide. Koska en jaksa jatkuvasti repiä käpälää auki vaihtaakseni sim-korttia puhelimesta toiseen, käytin Ranskassa jotain ikivanhoista entisistä puhelinmalleistani ja harmittelin, että modernin ja uuden Suomi-kännykkäni sijasta jouduin käyttämään vanhempaa ja tylsempää käpälää. Nyt molemmat puhelimeni ovat samanarvoisia, joten enää ei harmita! Kuten kuvasta näkyy, uusi käpälä on lisäksi vaaleanpunainen – arvattavasti ostopäätös ei ollut vaikea...! 

Kun Fifi the atk-nero pääsi vauhtiin, piti tietysti löytää kaapeli, jolla uuden puhelimen saisi yhdistettyä tietokoneeseen. Puhelimessa oli tietenkin vain kammottavat standardisoittoäänet eikä Mireillestä tietoakaan, joten moinen epäkohta oli korjattava välittömästi. Ajattelin siirtäväni äänet ja valokuvat suomalaispuhelimestani ensin tietokoneelle ja sieltä uuteen käpälään. Kävin kaksi kertaa Orangen myymälässä, kaksi kertaa Fnacin atk-osastolla ja kerran pienessä ja hämärässä atk-kaupassa, mutta tarvittavaa johtoa ei löytynyt mistään. Lopulta Orangen myyjä ehdotti Bluetooth-USB-tikkua, jolla tietoja voi siirtää langattomasti. Sellainen löytyikin helposti Fnacista. Pläräsin Suomikännykän galleriaa ja huomasin siinä aivan sattumalta, että kuvia ja ääniä voi lähettää myös suoraan puhelimesta toiseen käyttämättä niitä lainkaan tietokoneen kautta. Olin siis juossut aivan turhaan ympäri kaupunkia metsästämässä kaapeleita. Viiden minuutin suunnattoman ketutuksen jälkeen Mireillen ääni ja kuvat vilahtivat kiltisti parissa sekunnissa sinihampaitse kännykästä toiseen. Nyt minulla on siis avaamaton ja käyttämätön usb-tikku, jota en ehkä olisi muutenkaan tarvinnut, sillä Vivienne-koneessani näyttää olevan jokin sisäänrakennettu Bluetooth-ominaisuus. Menen maanantaina nöyrästi tarjoamaan tikkua takaisin Fnaciin. 

Toinenkin omistamani tikku jää piakkoin virattomaksi: meille tulee oikea netti! Ylipuhuin E:n hankkimaan meille Orangen Liveboxin, jolla saa 32 eurolla kuussa  käyttöönsä langattoman rajattoman netin, ilmaiset puhelut kaikkiin Ranskan lankapuhelinnumeroihin sekä yhteensä 94 tv-kanavaa entisten 18 tilalle. Livebox odottaa nyt paketissaan asentajaa, joka on tilattu meille 11.1. Oli järjetöntä käyttää mokkulaa ja maksaa 25 euroa kuuden tunnin nettiajasta, kun muutamalla lisäeurolla saa surffata rajoittamattomasti. Uusi vuosikymmen alkaa siis  lupaavasti huushollin modernisoinnilla.