lauantai 26. kesäkuuta 2010

Fifi vie ja tuo

Taannoin kerroin odottavani hyviä uutisia tulevista projekteistani. Molemmat ovat nyt varmistuneet, toinen on enää allekirjoitusta vailla (mistä on kyse, sen paljastan loman jälkeen) ja toiseen sain vahvistuksen eilen sähköpostitse: pääsin opiskelemaan vientiin ja tuontiin erikoistunutta kansainvälisen kaupan licence professionnelle -tutkintoa syyskuusta alkaen!

Uskon, että valintaani vaikuttivat lähinnä kielitaito sekä aiempi maisterintutkintoni. Nyt humanistin pitää alkaa kiinnostua kauppatieteistä, tullilainsäädännöstä, saksankielisestä kaupan terminologiasta sun muusta mukavasta. Olen sekä tyytyväinen että epävarma: mitä jos opintojen sisältö ei kerta kaikkiaan tartu päähäni, en pääse läpi tenteistä enkä valmistu? Aiemmin opiskelin helppoja ja minua intohimoisesti kiehtovia aineita, mutta nyt on edessä täydellinen alanvaihto ilman mitään ennakkotietoja tai -osaamista. No, kaipa minä selviydyn. 

Mitä lomaan tulee, sää lämpeni lähes yhdessä yössä ja olemme jo ennättäneet liskoilla pihalla auringonpaisteessa kirja kädessä, vähän väliä maisemia ihaillen. Muuta tähän mennessä tapahtunutta:

- Yritin ajaa E:n autoa hotellin pihalla. Pääsin metrin eteenpäin, kun moottori sammui ensimmäisen kerran. Käynnistin auton uudelleen, laitoin vaihteen ykköselle ja nostin kytkintä. Moottori sammui toisen kerran ja E. käski minut epätoivoisena ulos autosta. Décidément, manuaalivaihteet eivät ole minua varten. 

- Kohtasimme parikymmenpäisen lammaslauman ja kunnon kaupunkilaisina pysähdyimme tienvarteen ottamaan elukoista valokuvia. Yksi lampaista oli juttutuulella ja määki innoissaan aidan vieressä. Innostuimme määkimään takaisin ja "keskustelimme" puheliaan lampaan kanssa reilut kymmenen minuuttia. Sinä aikana autoon oli lentänyt sisälle viitisenkymmentä kärpästä: kaupunkilaiset eivät älynneet, että a) lampaiden ympärillä on tolkuton kärpäsparvi ja b) lampaiden ja kärpästen läheisyydessä auton ikkunat kannattaa pitää kiinni.

- Olen ostanut kirjoja. St Bonnet'n kylässä on kirja- ja paperikauppa, josta olin aikeissa ostaa pelkkiä postikortteja. Kuinka ollakaan, keskellä kauppaa oli iso kirjalaari, josta kahden kirjan ostaja sai valita ilmaiseksi kolmannen. Kuka muka kieltäytyisi ilmaisesta kirjasta?! Niinpä minulla on nyt kolme kirjaa enemmän kuin tänne tullessani. Olisi pitänyt ostaa peijakkaat kortit siitä viereisestä matkamuistokaupasta...

Loma jatkuu! 
          

tiistai 22. kesäkuuta 2010

"Mökillä" vuoristossa

Kunnon suomalaisen tavoin minä vietän (ennakko-)juhannusta ranskalaisella "mökilläni" eli pikku hotellissa Alpeilla. Tänä vuonna onni ei näytä varsinaisesti potkivan meitä takapuolelle, koska sää on pikemminkin suomalainen kuin eteläranskalainen: +13°C, harmaat matalat pilvet verhoavat vuorenhuippuja eikä ulkona tarkene kunnolla istua puolta tuntia pitempään. 

Tällä kertaa me sentään olemme varustautuneet edellisvuosia paremmin. Sunnuntaina laukkuja pakatessamme hotellista soitettiin ja muistutettiin, että täällä on viileää; omistajapariskunta on vuosien varrella tottunut näkemään minut ohuissa kaupunkivaatteissa ja avokaulaisissa kesämekoissa! Parhaillaan minulla on päälläni t-paita, collegehousut ja -takki, fleecetakki ja sukat enkä siltikään tunne oloani erityisen lämpimäksi. Ihan kuin omalla mökillä! Tuulipuku voisi myös olla käyttökelpoinen, mutta sitä en tosiaan tullut ajatelleeksi pyytää äitiä lähettämään.

Kertoilen lomakuulumisiani tulevien päivien aikana sitä mukaa, kun kerrottavaa ilmenee. Takaisin Aixiin palaan heinäkuun ensimmäisinä päivinä.      

keskiviikko 16. kesäkuuta 2010

Maailmanlopun tunnelmissa

Eilen ei ollut paras mahdollinen päivä oleskella Provencessa eikä varsinkaan Varin departementissa. Rankkasateet, ukkosmyrskyt, tulvivat joet ja mutavyöryt tappoivat ainakin 20 ihmistä ja toistaiseksi 12 on kateissa. Vuorokaudessa satoi saman verran kuin normaalisti useassa kuukaudessa, ja katastrofi oli valmis. Uutisissa näkyy jatkuvasti samoja kuvia: ruskeaa likaista vettä, kelluvia ja murskaantuneita autoja, tulvaveden pilaamia koteja, järkyttyneitä asukkaita. Eräs E:n tuttava on töissä pahiten kärsineessä Draguignanin kaupungissa, eikä häneen ole saatu yhteyttä eilen eikä tänään, koska sähkö- ja puhelinverkot ovat epäkunnossa. 


Meillä Varin länsinaapurissa ei myöskään vältytty sateilta, mutta uhreja ei sentään tullut. Aixissa satoi koko päivän enimmäkseen maltillisesti, ja minä ennätin jo ajatella, ettei tässä mitään tämän kummempaa tule tapahtumaan; vasta kuuden aikaan illalla kotiin palatessamme taivas repesi kunnolla. Jo kotimatkalla moottoritiellä satoi niin, että näkyvyys oli melkein olematon (eipä sillä, että se olisi autoilijoita hidastanut), ja kun ehdimme kylään saakka, olo oli kuin katastrofielokuvassa. Vettä tuli todellakin samalla tavalla kuin elokuvien erikoistehostekohtauksissa: sade hakkasi auton kattoon niin, ettei kännykkään puhuessa toista osapuolta kunnolla kuullut, ja vesi aaltoili kadulla ja ylettyi melkein auton oven alareunaan saakka. Odotimme vartin verran autossa, mutta koska sade ei osoittanut laantumisen merkkejä, oli meidän lopulta pakko uskaltautua ulos. Olin onneksi ollut aamulla kaukaa viisas ja laittanut jalkaani muoviset Crocs-sandaalit: tavalliset ohutpohjaiset kaupunkikengät olisivat nyt mennyttä kalua. 

Vesi ei onneksi yltänyt aivan auton sisälle saakka, mutta kahlasin kyllä nilkkoja myöten ruskeassa sadevedessä ja tunsin olevani ylittämässä leveää puroa enkä kylän pääkatua. Bussikin ajoi juuri ja juuri kävelyvauhtia, vaikka yleensä kuskit painavat kylän läpi vähintään viittäkymppiä. Kotona tuli kiire lämpimään suihkuun, ja varmuuden vuoksi piti ottaa vielä aperitiivi tai kaksi sisäiseksi lämmikkeeksi. E. pelkäsi katon pettävän kuten 90-luvulla kävi (meillä on edelleen isoja ruskeita läikkiä sisäkatoissa vesivahinkojen jäljiltä) ja minä hermoilin tietokoneeni takia, jossa ei ollut virta päällä mutta sähköjohto seinässä. Onneksi selvisimme vahingoitta. 
     

keskiviikko 9. kesäkuuta 2010

Vuosi Provencessa

Tänään on kulunut tasan vuosi siitä, kun tulin tänne jäädäkseni. Itse asiassa en vielä silloin tiennyt, että oleskelustani tulisi lopulta pysyvä; olin vaihtanut maata ja kotia kuuden vuoden aikana niin monta kertaa, että kuvittelin edestakaisin reissaamisen olevan minulle pysyvä olotila. Kuluneen vuoden aikana olen kuitenkin ollut Suomessa vähemmän kuin koskaan ennen, vain 44 päivää. 

Merkkipäivän kunniaksi aktivoiduin ja päätin, että on aika palata alkuperäiseen kotiini. Menin ja varasin lentomatkan armaaseen kotomaahamme elokuussa, jolloin vietän Suomessa täydet kaksi viikkoa. Pidempäänkin olisin toki viihtynyt, mutta E:llä ja minulla on suunnitelmia elokuun viimeiselle viikolle, ja mikäli minulle suodaan paikka koulunpenkillä, se tapahtuu syyskuun alussa. Ehdin joka tapauksessa tehdä ainakin seuraavaa:

- nukkua omassa vaaleanpunaisessa sängyssäni Mireille-julisteiden ympäröimänä;
- tulla herätetyksi mopsien taholta;
- lukea Helsingin Sanomien paperiversiota suolaisen aamiaisen ohessa;
- asioida tutuissa pankissa, lankapuodissa, S-marketissa, kahvilassa ja niin edelleen;
- käydä Stockmannilla, moikata ex-työkavereitani Akateemisessa ja hamstrata mukaani kilokaupalla suomenkielisiä pokkareita;
- katsoa suomalaista tv:tä kunnon isolta ruudulta eikä miniläppärin näytöltä (sikäli mikäli telkasta sattuu tulemaan jotain katsottavaa);
- syödä äidin terveellistä ja vihannespitoista ruokaa ynnä ruisleipää ja karjalanpiirakoita joka päivä;
- lounastaa Blankon terassilla tai muussa vapaavalintaisessa turkulaisessa ravintolassa;
- nähdä vihdoinkin livenä Myllysillattoman Turun keskustan ja opetella uuden ajoreitin;
- puhua suomea kaupungilla sekä
- helliä mopseja!!!

Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, minua odottaa perillä lauma uusia pikkulyttykuonoja, mutta taikauskoisista syistä en uskalla hehkuttaa asialla ennen kuin kaikki on varmaa... Perheenlisäystä joka tapauksessa odotetaan!

Uutta on sekin, että lähden lentoon Nizzasta. Blue1 nimittäin lentää sieltä Helsinkiin paitsi Air Francea edullisemmin, myös ja ennen kaikkea suoraan! Suoraa lentoa en ole täältä käsin vielä ikinä päässyt kokemaan. Ei enää huolta ja murhetta siitä, saanko kapsäkkini kaksi vai kolme päivää myöhässä Pariisista kotiin, ei läkähdyttävää mopsiläähätysjuoksua terminaalista toiseen, ei olemattoman pieniä neste- ja voidepusseja esitettävänä turvatarkastuksessa. Nousen koneeseen, ja kun se laskeutuu, olen oikeasti perillä enkä vasta puolimatkassa. Parasta tietenkin olisi suora yhteys Marseillesta Turkuun, mutta faut pas rêver, kaikkea ei voi saada.

Toki jokaisessa kunnon matkassa on aina vähintään yksi mutka: Nizzan kentälle pääsee kyllä Aixista suoraan bussilla, mutta busseja kulkee vain 4-5 päivässä ja ensimmäinen niistä saapuu perille puoli tuntia ennen lentoni lähtöä eli liian myöhään. (Mitä kaipaan Suomesta, osa 12 568: kerran tunnissa kulkeva Turku-Salo-Helsinki -ExpressBus!) Onneksi Stazzy lupasi tarjota yösijan matkustavaiselle, jotta en joudu hotelliin. 

Toistaiseksi ei kuitenkaan ole elokuu, ja ehdin tässä välissä paitsi liskoilla (lézarder eli paistatella päivää tekemättä mitään) Alpeilla, myös ajaa pari kierrosta sähköautolla. Juuri niin, arvatkaapa sainko minä muualta kesätöitä!?! En sentään ole enää työsuhteessa Diablineihin, vaan Manpower-vuokratyöfirman listoilla, jolloin teen töitä lähinnä silloin kun minulle sopii. Kieltäydyn esimerkiksi systemaattisesti lauantaityövuoroista ja Suomi-lomani hoitunee ilmoitusluontoisesti. Viisi kesää kokoaikaista Diabline-orjuutta riittivät minulle. Sen sijaan olisi ollut parempi olla juhlallisesti julistamatta, etten koskaan enää suostu sinne töihin; vannomatta paras, fontaine je ne boirai pas de ton eau...   
       

maanantai 7. kesäkuuta 2010

Tekosyy on hyvä syy

Luulisi, että työttömällä ihmisellä olisi yllin kyllin aikaa tehdä kaikenlaista hyödyllistä sekä, koska työ ei väsytä, energiaa vaikka muille jakaa. Tosiasiassa ainakin minä olen lähinnä laiskistunut sen jälkeen, kun viimeksi olin töissä. Keksin miljoona hyvää tekosyytä, miksi jotakin asiaa ei ole aivan pakko hoitaa/tehdä/toimittaa juuri nyt. 

Eteisen pöydällä esimerkiksi lojuu eräs työvoimatoimiston anomus, joka pitäisi täyttää ja viedä paikan päällä sijaitsevaan postilaatikkoon. Olen saanut paperit täytetyksi niin hyvin, että enää pitäisi laskea työtodistuksista, kuinka monta kokonaista vuotta työssäolokuukauteni yhteensä muodostavat (eivät monta). Tätä en ole saanut vielä tehtyä, vaikka kuori on päivittäin nokkani alla. Viimeksi perustelin itselleni, etten voi viedä kuorta, koska bussi kulkee työkkärin kautta vain puolen tunnin välein ja joutuisin odottamaan bussia pysäkillä 25 minuuttia kuoren viemisen jälkeen (aivan kuin en voisi kävellä muutamaa sataa metriä toiselle pysäkille, jolle bussit pysähtyvät 15 min välein). Todellisuudessa uskon, että alitajuisesti koen paperien täyttämisen turhaksi, koska kyseinen avustus myönnetään vain viisi vuotta tai enemmän töissä olleille, enkä minä saa parhaalla tahdollanikaan "uraani" venytettyä viisivuotiseksi. Miksi vaivautua, kun tietää näkevänsä turhaan vaivaa? Optimisti sanoisi, että kannattaahan sitä yrittää joka tapauksessa, jos vaikka onnistaisi. Fifi taas leikkii Scarlett O'Haraa ja päättää täyttää paperit huomenna, viedä ne huomenna, ajatella asiaa huomenna. 

Välillä sen sijaan ilahdun, kun aivan oikeasti saan jotain aikaiseksi. Viime perjantaina kiikutin Université Paul Cézanne Aix - Marseille III:n kansliaan paksun paperinivaskan, jonka kansilehti kertoo kaiken oleellisen:


Pyrin siis pitkähkön soutamisen ja huopaamisen jälkeen jatkamaan opintojani, tällä kertaa aivan uudella alalla. Mitään takeita valituksi tulemisesta minulla ei ole, etenkään, kun tulen aivan muulta kuin kaupalliselta alalta; valttini onkin lähinnä kielitaito, jota tietenkin vienti- ja tuontialalla tarvitaan. Hakemusta varten piti suorittaa englannin kielen TOEIC-testi (Test of English for International Communication), joka koostuu 200 monivalintakysymyksestä. Muodoltaan testi vastasi lähinnä ylioppilaskirjoitusten tehtäviä ja vaikeusasteeltaan... yläasteen 7. luokan koetta? Testi tuntui suoraan sanoen naurettavan helpolta. Kuullunymmärtämisosiossa esim. oli kuva bussia ajavasta miehestä, ja nauhalta kuultiin neljä väittämää tyyliin "mies pukeutuu", "mies ajaa ajoneuvoa", "mies keskustelee matkustajan kanssa" ja "mies kuuntelee radiota". Näistä piti sitten osata valita kuvaan parhaiten sopiva lause. Kaikki tehtävät olivat suunnilleen yhtä haastavia, joten minä sain kahden tunnin kokeen valmiiksi 45 minuutissa ja palasin muistoissani kymmenen vuotta taaksepäin yo-kirjoituksiin ja lukion jumppasaliin, jossa myös piti istua hiirenhiljaa ja ikävystyneenä tasan kello kahteentoista. TOEICin tulokset tulivat viikkoa myöhemmin postissa: täydet pisteet! Quelle surprise !

Hakemukseni tarkistanut yliopiston sihteeri kuulosti vaikuttuneelta tuloksestani: "Oh, te olette saanut TOEICista 990 pistettä! Oletteko kaksikielinen?" Ranskassa bilingue ei tarkoita samalla tavalla kaksikielistä kuin suomessa, ts. kahta äidinkieltä, vaan sujuvasti vierasta kieltä puhuva henkilö voi tituleerata itseään kaksikieliseksi. Kolmea kieltä osaava on trilingue, mutta sitten meneekin hankalaksi: neljä- tai viisikielistä merkitsevää sanaa ei ainakaan kukaan työnhakuekspertti ole osannut minulle kertoa. "Sellaista ihmistä ei Ranskassa olekaan", naurettiin työkkärissä. Vastasin siis sihteerille olevani polyglotte, monikielinen: trilingue ranska-englanti-saksa ja siihen vielä äidinkieleni + toinen kotimainen päälle. Josko näillä eväillä kauppatieteellisen tiedekunnan ovet aukeaisivat humanistille? Syytä olisi, sillä pelkän hakemuksen jättäminen on jo kustantanut minulle 200 euroa: 100 euroa virallisista todistuskäännöksistä, 94 euroa TOEIC-testiin, neljä passikuvaa ja neljä postimerkkiä (älkää kysykö, mihin tarkoitukseen). Onneksi sain kaikki tarvittavat valokopiot, kirjekuoret, niitit ja kansiot "valtion laskuun" E:n byroosta. 

Heinäkuun puoleenväliin mennessä selviää, tuleeko minusta taas opiskelija. Opintojen lisäksi minulla on vireillä eräs toinenkin äärimmäisen mielenkiintoinen ja haastava projekti, josta en vielä toistaiseksi paljasta sen enempää. Pitkästä aikaa minulla on taas vakavasti otettavia tulevaisuudensuunnitelmia! Puhumattakaan kahden viikon kuluttua alkavasta kymmenen päivän kesälomasta: tasan kahden viikon päästä olen jo Alpeilla tutussa ja vakituisessa pikkukylässä, raikkaassa ilmassa, vuoriston ja eläinten ympäröimänä. Elämä hymyilee taas vaihteeksi.

tiistai 1. kesäkuuta 2010

Jo muinaiset roomalaiset...

... asustivat Rhônen suistoalueella Arelate-nimisessä kaupungissa, joka nykyisin paremmin tunnetaan Arlesina. Minäkin pääsin sinne vihdoin viime viikonloppuna hinguttuani sitä ennen vuosikausia E:tä seurakseni. Vietimme erinomaisen mukavat kaksi päivää Airellen seurassa ja tapasimme samalla reissulla myös Pupucen.

Lauantaina uusi GPS pääsi siis ensi kertaa tositoimiin. Puolivälissä matkaa onnistuin vihdoin kiinnittämään sen menestyksekkäästi tuulilasiin ja pääsin pitelemästä isoa ruutua käsissäni. Liikenne tökki moottoritiellä pahasti ja olimme lopulta perillä yli puoli tuntia aikataulustamme jäljessä. Airelle odotti meitä provencelais-italialaisessa Les 2 Suds -ravintolassa, jonka terassilla vierähti tunti jos toinenkin. E. innostui etenkin ravintolan omaperäisestä kahvijälkiruokalistasta, jonka ylimmäisenä komeili Nutella-espresso:


Herkkujen jälkeen säästimme koipiamme ja kiertelimme pitkin Arlesin keskustaa pienen turistijunan kyydissä. Juna pysähtyi pariksi minuutiksi Arlesin kuuluisan areenan viereen, jotta matkailijat ennättivät poseerata roomalaismonumentin edessä:


Junamatkan jälkeen palasimme kävellen katselemaan muita muinaisia nähtävyyksiä, kuten antiikkisen teatterin jäännöksiä. Lähemmän tuttavuuden tekeminen olisi kustantanut kuusi euroa, joten minä tyydyin ottamaan kuvia ulkopuolelta ja aidan raoista:
 

Palasimme areenan nurkille ihailemaan roomalaisten aikaansaannosta, miettimään gladiaattoreiden kohtaloita ja katselemaan ohikulkevia koiria sillä välin, kun E. tonki viereisiä matkamuistokojuja:


Ilta kului rattoisasti Airellen luona jutustellen ja samppanjaa nauttien aina aamutunneille saakka, kunnes oli aika lähteä nukkumaan hotellille. Majapaikkamme sijaitsi paradoksaalisesti vehreän ja rauhallisen kanavan varrella aivan moottoritieliittymän vieressä. Näkymä oli kuin Amsterdamissa:

 (Linssilude tunki tietysti taas kuvaan!)

Seuraavana päivänä läksimme arlesilaisystäviemme matkassa ensin tervehtimään Pupucea tämän kotikulmille ja sieltä tutustumaan Camargueen, Rhônen suistoalueen luonnonpuistoon, joka on tunnettu erityisesti häristä, flamingoista, valkoisista camarguenhevosista sekä hyttysistä. Syötyämme piknikin Méjanesin matkailu- ja maataloustilalla nousimme jälleen junaan, tällä kertaa ihan oikeaan raiteilla kulkevaan, jonka kyydissä pääsimme ihailemaan tyypillistä camarguelaista luontoa ja ennen kaikkea äsken mainittuja eläimiä:

 flamingoja...

härkiä...

lisää härkiä...

... ja hevosia. 

Hyttysistä en sentään ottanut valokuvaa, mutta ihollani on selvästi näkyviä todisteita niiden olemassaolosta; en olisi muuten uskonut, että hyttynen kykenee pistämään jopa pellavahousujen läpi!

Lopuksi kiitokset vielä tätäkin kautta Airellelle loistavasta viikonlopusta!