lauantai 25. syyskuuta 2010

Valittaminen kannattaa aina

Minulla on ollut tällä(kin) viikolla niin kiire ja pitkiä päiviä, että blogi on jäänyt kokonaan heitteille. Facebookissa jo ennätinkin hehkuttaa, mutta vasta nyt ehdin tänne blogin puolelle hyvää uutista kertomaan: en sittenkään joudu maksamaan surullisenkuuluisia 1500 ylimääräistä euroa

Kuten aiemmin kerroin, viime viikolla siis tapasin laitoksen johtajan, joka ei silloin vaikuttanut ottavan ongelmaani ollenkaan vakavasti. Keskiviikkona näin hänet uudelleen, ja hän huikkasi ohimennen: "Ai niin, itse asiassa te ette joudukaan maksamaan ylimääräisiä maksuja!" Minä hyppäsin riemusta melkein kattoon saakka ja kiittelin tietysti ylenpalttisesti moisesta suopeudesta.  Luennon tauolla kipaisin kansliaan hakemaan virallisen, leimatun todistuksen (täällä harvaa paperia otetaan todesta, jos siinä ei ole vähintään yhtä leimaa) siitä, että Monsieur le Professeur-Directeur on tosiaan armahtanut minut maksusta. Joudun siis maksamaan vain kansallisen tutkintomaksun eli suunnilleen 178 euroa. Sihteerikin oli iloinen puolestani ja varasi minulle ilmoittautumisajan maanantai-iltapäiväksi. Nyt vain toivotaan, ettei kansliassa löydetä papereistani mitään muuta epänormaalia...!

Viime postaukseni kommenteissa kyseltiin, miten onnistuin saamaan opintotukea, vaikka en asu Suomessa. Tuen saamiseen ulkomailla suoritettavia opintoja varten riittää, että viiden viime vuoden aikana hakijalla on ollut kotikunta Suomessa vähintään kaksi vuotta. Suoraan sanoen en itsekään tiennyt tätä enkä olisi uskonut saavani mitään tukia. Elokuussa Suomessa käydessäni poikkesin silkasta uteliaisuudesta Kelaan tiedustelemaan, olisiko minun tilanteessani mahdollista saada opintotukea, vaikka käytin kaikki 55 tukikuukauttani jo ensimmäisen tutkintoni aikana. Opintotukikeskuksesta kerrottiin, että tukikuukausien ehdoton maksimi on 70 ja että jo valmistuneelle, opintojaan täydentävälle opiskelijalle voidaan näin ollen myöntää lisätukea tuohon 70 kk:n rajaan saakka. Minun kohdallani tukea on siis jäljellä vielä 15 kk, mikä riittää parhaillaan suorittamaani täydennyskoulutukseen. Tein tuki- ja lainahakemuksen Suomessa, lähetin opintojen alettua Kelaan yliopiston todistuksen opintojen kestosta, kokopäiväisyydestä ja alkamis- ja päättymispäivämääristä ja sain myönteisen tukipäätöksen. Uskalsin hakea lainaakin, koska otan sitä vain 10 kk ja takaisinmaksuaikaa on muistaakseni 15 vuotta. 


Yritin liittää tähän Google Street Viewin kuvan opinahjostani, mutta en onnistunut. Rakennuksen pääsee näkemään tästä linkistä: se on oikeanpuoleinen, taustalla näkyvä vaalea kolmekerroksinen rakennus, jonka ikkunoissa on kalterit (varkaiden varalta... tai ehkä sittenkin siksi, etteivät opiskelijat karkaisi ikkunasta pihalle). 

Toistaiseksi varsinainen opiskelu on sujunut kohtuullisen hyvin. Tietysti minulla on muihin verrattuna olemattomat pohjatiedot enkä oikein pysty osallistumaan luennoilla "interaktiiviseen osuuteen" eli vastaamaan opettajien kysymyksiin tai kommentoimaan, mutta luentojen sisällön olen tähän saakka ymmärtänyt tyydyttävästi. Erilaista aiempiin opintoihini verrattuna on ylimääräisen työn määrä: lähes jokaisella kurssilla on tehtävä jonkinlainen esitelmä, projekti tai ryhmätyö. Ensi viikolla minulla on esimerkiksi 15 min pituinen maaesittely Puolasta ja sen taloudesta (maat arvottiin, eikä minulle tietenkään osunut Suomi!), sitä seuraavalla viikolla suullinen ja kirjallinen artikkelireferaatti jostain kansainvälisen kaupan ajankohtaisesta asiasta (minä ja kaverini löysimme artikkelin Häagen-Dazsin ja Ben & Jerry'sin kilpailusta pääsyssä jäätelömarkkinoiden ykköseksi) sekä saksaksi lyhyt esitelmä mistä tahansa Saksaan liittyvästä (omana aiheenani tietysti Berliinin kolmanneksi suosituin nähtävyys, KaDeWe-tavaratalo). Loppuvuodeksi on luvassa iso, kolmisin tehtävä projekti, jossa vapaavalintaiselle yritykselle luodaan valvontastrategia (eli kannattaako yrityksen vahtia kilpailijoidensa teknisiä innovaatioita, kasvavaa markkina-asemaa, äkillistä tuotannon kasvua vaiko muita aspekteja), ja ensi vuoden alussa on jokaisen toteutettava yksinään projekti, jossa tutkitaan, miten jonkin täkäläisen viinintuottajan tai -myyjän tuotetta voisi ja kannattaisi alkaa viedä ulkomaille. 


Kaikkien näiden lisäksi on tietysti keskiviikosta perjantaihin luentoja klo 9-12 ja 14-17 sekä lauantaiaamupäivisin atk-opetusta, jossa luodaan tietokantoja Access-ohjelmalla. Olen jo oppinut käyttämään sitä lähes itsenäisesti ja onnistuin tänään jopa tekemään lomakkeen, jonka kentät ovat vaaleanpunaiset ja pohjakuvana possu! Siitä on hyvä jatkaa. 

maanantai 20. syyskuuta 2010

Paras antaa periksi

Suuret ja lämpöiset kiitokset teille kaikille myötätunnosta ja tuesta edelliseen postaukseeni liittyen!

Toistaiseksi asiasta ei juurikaan ole uutta kerrottavaa. Kysyin ongelmasta laitoksen johtajalta, joka vaikutti lähinnä puusta pudonneelta eikä oikein osannut ottaa kantaa puolesta eikä vastaan. "Ai niinkö, vai niin... Onhan se toki iso summa, ymmärrän hyvin... Mutta kyllähän te tiedätte, että jos se on säännöissä niin määrätty, en minä oikein voi tehdä mitään..." Herra lupasi lopuksi keskustella asiasta "kanslian kanssa", mikä tuskin auttaa, koska kukaan kanslisti tuskin mahtaa tässä asiassa yhtään sen enempää. Aluksi olin raivoissani ja suunnittelin dekaanin ja/tai yliopiston rehtorin puheille pyrkimistä, mutta sitten aloin miettiä. Onko minun sittenkään järkeä ryhtyä tappelemaan koko yliopiston hallinnon kanssa, menettää sekä aikaa että energiaa ja olla koko sen ajan ilmoittautumatta? Tarvitsen joka tapauksessa mahdollisimman pian opiskelijakortin ja opiskelutodistuksen, ja jos kukaan ei suostu vapauttamaan minua maksusta, venyy ilmoittautumiseni turhan pitkäksi ja saatan missata muuta tärkeää, kuten tentteihin ilmoittautumisen. Olen siis päättänyt, että odotan torstaihin, jolloin meillä on johtajan opetusta, ja kysyn, onko hän tehnyt mitään asiani hyväksi. Jos ei ole, nöyrryn ja menen maksamaan 1678 euroani la mort dans l'âme, vastentahtoisesti ja ketutuksesta huolimatta. Ei tästä muuten mihinkään päästä. 

Sitten vaihteeksi iloisempiin asioihin. Kela myönsi minulle opintotukea ja opintolainan takauksen, joten rahahuoleni ovat ainakin kesäkuun loppuun saakka ohi! Eipä silläkään summalla suunnattomasti juhlita, mutta kyllä se elämiseeni riittää ilman, että täytyy viikottain kerjätä kotoa lisää. Jospa näiden opintojen ansiosta tulisi joskus sellainenkin päivä, että oikeasti onnistuisin elämään ihan itse ansaitulla rahalla...? Sitä odotellessa investoin tänään sekä opiskelun kannalta hyödyllisiin että vähän vähemmän hyödyllisiin tavaroihin. Ensimmäistä kategoriaa edustavat funktiolaskin (koska meillä on piakkoin myös talousmatematiikkaa, mathématiques financières... apua!), maailman suloisin USB-muistitikku...

 (eikö ole ihana?!!)

... sekä pieni ja punainen ulkoinen kovalevy, jonka kanssa tosin meinasi ensin käydä köpelösti.


Fnac tosiaan oli liimannut kyseisen kovalevyn myyntipakkaukseen -10% -tarran, koska se oli palannut asiakaspalautuksena liikkeeseen ja pakkaus oli kevyesti kärsinyt. Myyjä kyllä vakuutti itse laitteen olevan ehjä ja kunnossa. Minä tietenkin iloitsin halvemmasta hinnasta ja kiikutin levyn kotiini. Eilen illalla päätin kokeilla sitä, mutta tietokoneenipa ei tullutkaan levyn kanssa ollenkaan toimeen. Se yritti ja yritti asentaa levyä, mutta mikään ei auttanut. Marssin siis tänä aamuna takaisin Fnacille ja pahoittelin, että levyssä taisi sittenkin olla jotain vikaa, koska koneeni ei reagoinut sen olemassaoloon mitenkään. Ystävällinen myyjäpoika kytki levyn kaupassa esillä olleeseen koneeseen ja totesi, ettei ihmekään, etten saanut sitä asentumaan. Levy piti kuulemma ensin formatoida. Minähän en alkuunkaan tiedä, mitä formatointi on, joten jouduin luottamaan myyjän sanaan siitä, että hänen suorittamansa operaation jälkeen levyn kyllä pitäisi toimia. Palasin pahoin aavistuksin kotiin, mutta huomasin olleeni väärässä: levy kytkeytyi kiltisti kimppaan koneeni kanssa ja taltioi sisuksiinsa kaikenlaisia vanhoja valokuvia, joita syötin sille kokeeksi. Nyt saan kevennettyä minikoneeni muistia vanhasta sisällöstä, josta en kuitenkaan raaski kokonaan luopua.

Ja sitten se jälkimmäinen kategoria. Odotellessani lounaspaikkani aukeamista poikkesin aikani kuluksi nuuskimaan André-kenkäkauppaan, ja mitä näinkään heti ensimmäisellä hyllyllä? Kumisaappaat! Edellisen kerran minulla taisi olla kumisaappaat ala-asteella, mutta näihin ihastuin heti ne nähdessäni:


Mustaa, harmaata ja fuksiaa, minun värini! Koska minulla ei ole tähän saakka ollut kunnollisia sadekelin kenkiä Crocseja lukuun ottamatta ja koska torstaiksi ja perjantaiksi on luvassa sadetta, saappaat löysivät luotani uuden kodin. Mitä pidätte?   

tiistai 14. syyskuuta 2010

Jäävettä niskaan

Onko teistä joskus jossain tilanteessa tuntunut siltä, että yhtäkkiä päähänne kaadetaan ämpärillinen kylmää vettä jääpaloineen kaikkineen ja melkein kirjaimellisesti putoatte pyrstöllenne hämmästyksestä? Minulle kävi niin tänä aamuna, kun menin virallisesti ilmoittautumaan yliopistolle.


Vaikka opetus alkoi jo viime viikolla, ilmoittautuminen oli sovittu täksi aamupäiväksi ja jokaiselle oli määrätty tietty kellonaika, jolloin tuli olla paikalla yliopiston kansliassa. (Tällä tarkoitan varsinaisen Paul Cézanne -yliopiston kansliaa enkä sitä haarakonttoria, jossa minä konkreettisesti opiskelen.) Mukana piti olla nelisivuisen ilmoittautumislomakkeen lisäksi kopiot kaikista todistuksista ranskankielisine käännöksineen, kopio henkilöllisyystodistuksesta, virkatodistuksesta sekä sairausvakuutustodistuksesta eli presiis samat paperit, jotka jo kerran olen toimittanut hakupapereiden mukana. Olin paikalla hyvissä ajoin kaikkine papereineni. Aikataulu ei tietenkään pitänyt, mutta eipä sillä väliä, koska meillä ei joka tapauksessa ole maanantaisin ja tiistaisin opetusta eikä minulla ollut kiire minnekään.

Omalla vuorollani menin tiskille, luovutin paperinivaskani ja sihteeri alkoi naputella tietojani ilmoittautumislomakkeesta tietokoneelle. Päästyään kohtaan "ensimmäinen tutkinto / opintojen jatkaminen tai uudelleen aloittaminen" hän katsoi minuun pahaenteisesti ja kysyi, milloin olen viimeksi opiskellut. Vastasin valmistuneeni 2008 ja olleeni sen jälkeen vaihtelevasti töissä ja työtön. Silloin iski salama keskelle kansliaa. "Te ette siis ole ollut opiskelija kahtena viime vuotena? Kai te tiedätte, että opintojen jatkaminen kahden vuoden jälkeen maksaa normaalin lukuvuosimaksun lisäksi 1500 euroa?" 

Pläts ja loiskis! Jää-ämpäri suoraan niskaani. En nimittäin tiennyt, eikä kukaan missään vaiheessa ollut ottanut asiakseen informoida minua moisesta, vaikka olin erikseen hakuvaiheessa tiedustellut opintojen hintaa. Tämän myös selkeästi ilmoitin, ja kerrankin korotin ääntäni sen verran, että muut keskustelut huoneessa hiljenivät hetkeksi. "Niin, kyllähän teille tietysti olisi pitänyt kertoa tästä etukäteen..." Mitä kettua, totta hitossa olisi! Minulle oli ilmoitettu sekä henkilökohtaisesti, yliopiston nettisivuilla että ilmoittautumislomakkeen liitteessä, että Licence pro -tutkinnon peruslukuvuosimaksu on 178 euroa. Edullisen hinnan vuoksi nimenomaan valitsin julkisen oppilaitoksen enkä tuhansien eurojen hintaista yksityiskoulua!    

Vähän niin kuin olisin ostamassa kaupasta vaatetta, jonka hintalapussa lukee 178 e, ja kassalla todettaisiinkin, että "ai, te ette olekaan ostanut meiltä mitään kahteen vuoteen, siitä tulee 1500 euroa lisähintaa!" Täysin käsittämätöntä. Ilmoitin, ettei minulla ole ylimääräistä 1500 euroa, joten mitä tehdään, lopetanko opiskeluni tähän vai kuinka...? Kansliasta soitettiin haarakonttorin kansliaan, josta kehotettiin minua käymään heidän puheillaan ja sopimaan tapaamisen ko. oppilaitoksen johtajan kanssa, joka muuten opettaa meille aiemmin mainitsemaani kulttuurienvälistä managementia. Epäilen, voiko johtajakaan vapauttaa minua ylimääräisestä maksusta, mutta ainakin pääsen sanomaan suorat sanat siitä, mitä ajattelen heidän tiedonkulustaan. Onneksi minulla on tapana säilöä sähköpostejani inboxissa vuosikausia: tulostin sieltä todisteiksi omat alkuperäiset meilini, joissa selvästi ilmoitan olevani jo valmiiksi maisteri ja tiedustelen opintovuoden hintaa, sekä sihteeriltä saamani vastauksen, jossa ei todellakaan puhuta mitään 1500 eurosta. Minä kun kuvittelin, että aiempi yliopistotutkinto olisi hyöty eikä rangaistava teko! 


Toistaiseksi ilmoittautumiseni on siis odottamassa käsittelyä. Saan onneksi vaaditun summan kokoon, mutta periaatteessa en haluaisi maksaa. Koska lisämaksua ei mainita missään minun näkemässäni julkisessa lähteessä, mistä tiedän, etteivät rahat vilahda sihteerien tai laitoksen johtajan taskuun ni vu ni connu, kenenkään tietämättä? Ketutti niin, että aloin itkeä keskellä katua selostaessani äidille tapahtumien tuoreinta käännettä. Minua eivät niinkään harmita rahat, vaan se, ettei tässä maassa ikinä vahingossakaan mikään asia suju ensimmäisellä kerralla hyvin tai suunnitelmien mukaan. Vaikka kuinka kuvittelee ottaneensa asioista selvää ja olevansa ajan tasalla, milloin tahansa voi märkä rätti läiskähtää päin näköä ja kaupan päälle vielä ihmetellään, että ai jaa, ettekö te ihan aikuisten oikeasti tiennyt tästä? Toivottavasti nyt saisin mahdollisimman nopeasti asian selvitettyä ja pääsisin ilmoittautumaan.        

(Asiaan varsinaisesti liittymättömänä kuvituksena tuoreet hankintani, Ekonomiaa for dummies -kirja aiheesta mitään tietämättömän humanistin opintojen tueksi sekä tulostin, jota olen jo pitkään kaivannut. Nyt E:n ei enää tarvitse tulostaa papereitani byroossa. Kuvat täältä ja täältä.)  
     

torstai 9. syyskuuta 2010

Ensimmäinen "koulu"päivä... ja vähän toistakin

Ça y est ! FM Fifistä on tullut jälleen opiskelija. (Paljonpa se gradun vääntäminen lopulta elämässä auttoi...) Takana on jo kaksi täyttä opiskelupäivää ja toistaiseksi on ollut kaikin puolin mukavaa. 
Ensimmäisenä "koulu"päivänä pukeuduin tilanteen ja suomalaisuuteni kunniaksi Marimekkoon:

 (Seuraavalla kerralla yritän muistaa, että helmiäisaurinkopuuteri kalpealla iholla huonossa sisävalaistuksessa aamuseitsemältä ei näytä valokuvassa nätiltä...)     

Päivä alkoi puolituntiseksi tarkoitetulla esittely- ja yleiskokouksella, joka tosin venyi yli tunnin mittaiseksi, koska tietokoneelta PowerPoint-esityksen valkokankaalle heijastava laite ei vielä ollut herännyt kesäuniltaan. Täällä sentään käytetään PowerPointia eikä kalvoja ja piirtoheitintä kuten Turussa humanistien tyyssijassa Jusleniassa! Aamunavauksen aikana kuulimme mm., että kyseiseen koulutukseen oli hakenut 135 ihmistä, joista 25 valittiin koulu- ja opiskelumenestyksen sekä englannintaidon perusteella. 

Meitä ei opeteta varsinaisen kauppatieteellisen tiedekunnan tiloissa Aixin laitamilla, vaan kahden askeleen päässä keskustasta (ja parin korttelin päässä E:n byroosta) 1742 rakennetussa entisessä tallirakennuksessa. Tallilta se edelleen vaikuttaakin: yksi pitkä käytävä, jonka molemmin puolin on huoneita ja molemmissa päissä ulko-ovi, joista toisen tosin saa avata vain tulipalon sattuessa. Kaikki kurssimme pidetään yhdessä ja  samassa luokassa, jossa on valkoiset seinät, samantapaiset puu- ja rautaputkituolit kuin ala-asteella ja kahdelle mitoitetut puupöydät. Huone on niin tylsä, että seinille tekisi mieli käydä salaa kiinnittämässä edes jonkinlainen julisteenriekale, mutta toisaalta eipä sinne ole tultu maisemia katselemaan. Vessoja rakennuksessa on yksi kummallekin ihmissortille, ja naistenvessan toinen vesihana on peitetty mustalla muovilla; kuulin tänään englanninopettajalta, että se on ollut rikki kolme vuotta. Mitäpä siihen voi muuta todeta kuin well, this is France... ja että Suomessa hana ehtisi olla rikki korkeintaan kolme päivää ennen kuin yliopiston huoltomies hoitaisi asian. Vessapaperia sentään tarjotaan talon puolesta, toisin kuin edellisessä täkäläisessä opinahjossani Université de Provencessa. Yliopistojahan Aixista löytyy kaikkiaan kolme: humanisteille Université de Provence, lääkäreille ja luonnontieteilijöille Université de la Méditerranée sekä oikeus- ja taloustieteilijöille Université Paul Cézanne. 

Kun päivä oli ensin saatu lievästi yskien käyntiin, alkoi ensimmäinen luentokurssi kulttuurienvälisestä managementista (kuka kääntäisi jälkimmäisen termin kunnon suomeksi, minun aivoni eivät juuri nyt siihen kykene?). Käytännössä yritettiin määritellä kulttuurin käsite ja jauhettiin yleispätevää siitä, miksi liikemaailmassa on tärkeää suvaita ja ymmärtää kulttuurieroja ja eri kulttuureista lähtöisin olevia työntekijöitä. Minäkin pääsin nopeasti ääneen, kun opettaja kysyi yhtäkkiä, onko joku käynyt Ruotsissa. Seuraava kysymys kuului, mitä erikoista on Ruotsin tupakkalainsäädännössä. Hetkisen olin pihalla kuin lintulauta, kunnes älysin, mitä monsieur ajoi takaa: nuuska! Skannasin salamavauhtia ranskan sanavarastoni siltä varalta, että sieltä löytyisi nuuska (tabac à chiquer), mutta ei löytynyt. Niinpä selitin jotain suuhun laitettavasta tupakasta (minulle on tosiaan varsin hämärää, miten nuuskaaminen käytännössä toteutetaan) ja kanssaopiskelijat henkäilivät kauhuissaan. 

Kulttuurienvälisyyden ohella olen saanut tehokurssin englannissa: eilen iltapäivällä kolme tuntia, tänään aamupäivällä kolme tuntia ja iltapäivällä toinen mokoma ja huomisaamuna vielä kolme tuntia. Seuraavan kerran sitä onkin vasta marraskuussa. Opettajamme on iloinen, hössöttävä ja elohopeanvilkas vanhempi brittinainen, jolla on hauska skottiaksentti. Ranskalaisopiskelijoista puolestaan osa puhuu yllättävän hyvin ja sujuvasti englantia, toiset taas pyörittelevät silmiään eivätkä tunnu oikein ymmärtävän, mistä kulloinkin on kyse. Toistaiseksi emme kylläkään ole varsinaisesti tehneet mitään järkevää: tänään käsiteltiin puolisen tuntia kellonaikoja ja pelattiin noppapelejä, eilen testattiin vasenta ja oikeaa aivopuoliskoa sekä harjoiteltiin reagoimaan how do you do ja nice to meet you -tyylisiin fraaseihin. Kaipaamaani bisnesterminologiaa opetellaan toivottavasti sitten marraskuussa... 

Huomenna on luvassa englannin lisäksi Analyse et politiques -niminen kurssi. Poliittista analyysia minä nimenomaan tylsään elämääni kaipasinkin... ja kaiken huipuksi lauantaiaamuisinkin on ATK-opetusta, kuulemma jokin Accès-ohjelmisto, mikä ikinä lieneekään. Uutta ja ihmeellistä on siis edessä joka päivä! Jatkoa seuraa...            
       

tiistai 7. syyskuuta 2010

Vettä ja vuoria

Blogi on palannut myöhäiskesälomaltaan! Näin huomenna alkavan uuden opiskelijaelämäni kynnyksellä jaan vielä viimeiset lomatunnelmat kanssanne; seuraavassa postauksessa minulla todennäköisesti onkin vallan muuta kerrottavaa.

En ehtinyt enkä viitsinyt blogata lomallani, vaikka hotellissa tietokone onkin. Se nimittäin sijaitsee viileän ja hämärän baarin nurkkauksessa, enkä halunnut kuluttaa vähäisiä lomapäiviäni sisällä istumiseen ulkona auringonpaisteessa oleskelun sijasta. Merci de votre compréhension, kiitos ymmärryksestänne, kuten Ranskassa tavataan sanoa. 

Yliopiston takia meillä oli tällä kertaa aikaa olla Alpeilla vain viikko, ja siitäkin kului kaksi viimeistä päivää osaksi hukkaan, koska ensin minä ja sitten E. vilustuimme emmekä voineet mennä yskäisinä ja nuhaisina uimaan. Vietimmekin totuttuun tapaamme suurimman osan ajasta hotellissa, luimme pihalla, nautimme hiljaisuudesta, raikkaudesta ja maisemista, pistäydyimme silloin tällöin lähikylissä lounaalla ja uiskentelimme iltapäivisin ennen katalaa flunssanpoikastamme. 

Tällä kertaa teimme ennen kokemattoman veneretken Lac du Sautet'n tekojärvelle aivan Isèren ja Hautes-Alpesin departementtien rajalla. Aurinkovoimalla kulkeva pikkuvene, jonka kuvan näette täällä, kierrätti meitä tunnin ajan turkoosinvihreällä auringossa kimmeltelevällä järvellä. Otin tietysti maisemakuvia minkä ehdin, seuraavassa niistä pieni osa:


 Risteilyn aikana pääsimme ihmettelemään erikoisen muotoisia kallioita:


Linssilude tunki myös kameran eteen, harvinaisen meikkaamattomana ja kampaamattomana:


Tässä kuvassa on mielestäni erityisen synkkä, loppukesän ja sesongin lopun tunnelma. Turistit ovat lähteneet laittamaan lapsiaan kouluun, vain me olemme jäljellä:


Veneretkeilyn ohella testasin uusia kävelysauvojani, jotka ennättivät Suomesta tänne juuri ajoissa ennen vuorille lähtöä. Ehdin tosin tehdä vain yhden, parin kilometrin lenkin ennen vilustumistani, joten sauvalenkkeilyä täytynee syksymmällä jatkaa paremmalla menestyksellä Aixissa:


Tälläkin kertaa loma päättyi ennen kuin ehti kunnolla alkaakaan. Kotimatkalla sattui vielä hauska välikohtaus: istuin autossa koivet kojelaudan päällä tähän tapaan...


... kun ohitimme moottoritiellä italialaisen rekan. Rekkakuski alkoi tööttäillä ja vilkutella valojaan ja E. ehti jo pelästyä, että autossamme oli jokin vialla, kunnes tajusimme, että italiaano lienee innostunut säärieni näkemisestä. Kuten oikeasta alakulmasta näkyy, kesämekkoni helma oli kuitenkin siveästi polvieni tasalla. Naureskelimme tapausta useamman kilometrin ajan ja minä kaduin, etten ollut avannut ikkunaa ja vilkuttanut kuskille iloisesti. Kaikkea sitä sattuu!