Päivä 15: Unelmani

Pää pilvissä kulkevana haaveilijaluonteena unelmoin tietysti jatkuvasti jostakin. Kaikki unelmani eivät ole realismista kuulleetkaan – mahdollisuuteni päästä formulakisoihin turva-auton kuljettajaksi tai laihtua maagisesti 50 kg näkemättä vähääkään vaivaa asian eteen  lienevät melkoisen pienet – mutta toiset taas olisivat hyvinkin toteutettavissa, ainakin jossain vaiheessa elämää.

Eniten haaveilen talosta.

Esimerkiksi tällaisesta (kuva satunnainen tulos Googlen kuvahaulla une villa en Provence). Talon ei tarvitsisi olla mikään valtava linna, vaan normaali kahden ihmisen omakotitalo, noin sataneliöinen. Vaatimuksia minulla olisi vain muutamia:

- Vähintään seitsemän huonetta: makuuhuone, vierashuone, olohuone, työhuone, kaksi kylpyhuonetta ja kunnon keittiö (lue: niin paljon kaappi- ja pöytätilaa, etten tietäisi, mihin sitä kaikkea edes käyttäisin).

- Terassi ja pieni puutarha, jonne mahtuisi oliivi- tai sitruunapuu, mahdollisesti ruusupensas, pöytä ja pari tuolia illallisen nauttimista varten ja pieni uima-allas. Altaan ei tarvitsisi olla edes niin iso kuin kuvan talossa, vain sen kokoinen, että siinä mahtuisi uimaan pari vetoa helteisen kesäpäivän päätteeksi.

- Talo saisi olla hunajamelonin värinen ja ikkunaluukkujen pitäisi olla laventelinsiniset. Jotta kotirauhamme olisi taattu, talon ympärillä olisi muuri tai korkea aita, jossa olisi kaukosäätimellä avautuva portti.

Unelmoin myös autosta. Audista. Uusi LED-silmäinen A1 voisi hyvinkin olla minun autoni:

(kuva)

Kompakti ja näppärä kaupunkiauto etenkin Aix-en-Provencen kapeille kaduille, joille en ikinä uskaltautuisi nykyisellä A6:llamme.

Minulla ei ole koskaan ollut omaa autoa, mutta jos ja kun sellaisen saan, haluan Audin. En edes tiedä, miksi olen näin vannoutunut Audi-nainen; Audit ovat tyylikkäitä, elegantteja, korkealaatuisia ja turvallisia, mutta niin ovat monet muutkin merkit. Vetovoima on selittämätön ilmiö. Tässä elämänvaiheessa tosin minulla on tuskin varaa edes yhteen Audin renkaaseen, mutta joskus vielä minulla on ikioma A1/A3/A4/A6...!

Sitten kun olisin talon ja auton onnellinen omistajatar, haluaisin totta kai taloomme pienten jalkojen rapsutusta. Ainakin neljän jalan, mieluiten kahdeksan. 

 (kuva)

Koska lasten hankkiminen ei tule kysymykseenkään, pienet jalat kuuluisivat tietenkin mopsille ja kissalle. Kissanpentu olisi poika, musta tai mustavalkoinen ja nimeltään Zorro, mopsityttö taas saisi nimekseen Carmen. Zorro oli alkujaan E:n idea, Carmen taas minun: mopsi on ranskaksi carlin, joten Carmen le Carlin paitsi kuulostaa hyvältä, myös sopii temaattisesti yhteen espanjalaissävyisen Zorron kanssa. 

Kaikkein eniten ja kaikkein realistisimmin unelmoin kuitenkin työpaikasta. Olen nyt kahden kuukauden aikana saanut käydä elämäni parhaassa työpaikassa, jossa työ on juuri sopivan haasteellista olematta stressaavaa, ilmapiiri rento ja kollegat kaikin tavoin ihania ihmisiä. Suren nyt jo sitä, että kolmen viikon kuluttua autuus loppuu ja olen taas tyhjän päällä. 

Helpompaa olisi, jos tietäisin, mistä johtuu työpaikan saamisen vaikeus. Yhtään järkevää syytä en ole toistaiseksi keksinyt: minulla on (kohta) kaksi korkeakoulututkintoa, puhun viittä kieltä, en ole tyhmä, laiska enkä ilkeä ja osaankin sentään vähän jotain. Mitä ihmettä vielä pitäisi tehdä enemmän tai paremmin? 

Toivon ja uskon, ettei työpaikka jää vain unelmaksi toisten joukkoon vaan toteutuu mahdollisimman pian. Ehkä jo tänä vuonna?