lauantai 31. maaliskuuta 2012

Kävelysauvojen ulkoilutusta

Minulla on ollut Ranskassa kävelysauvat jo ainakin kaksi vuotta, ellei kolme, mutta niitä on käytetty tasan yhden kerran. Kieltämättä kävelylle lähtemistä hieman rajoittaa, jos sauvat sijaitsevat auton takaluukussa eivätkä esimerkiksi eteisen komerossa, josta ne saisi helpommin käteensä. 

Torstaina sauvani vihdoin pääsivät pois autosta ja seikkailemaan kahdella bussilla ennen varsinaisia tositoimia. Minä ja Madame Kissankulma olimme nimittäin päättäneet lähteä sauvakävelemään, eikä minnekään lällyyn puistoon, vaan kunnon maastoon Bibémusin louhoksen ja Bimontin padon välille! Madame Kissankulma on kokeneempana kävelijänä kiivennyt jopa Sainte-Victoiren huipulle, mutta minä olen täysin rapakunnossa harrastettuani vuosikaudet pelkkää arkiliikuntaa, joten pysyttelimme helpolla ja tasaisella polulla. Kyllä siinä silti hiki ja hengästys tuli, mikä tietysti oli operaation tarkoituskin.

Arvioimme lenkin pituudeksi n. 6 km ja suoritimme sen reilussa kahdessa tunnissa. Ai että oli urheilullinen olo! En todellakaan ole piiiiitkään aikaan edes kuvitellut käveleväni noin yhtäkkiä kuusi kilometriä, mutta kivassa seurassa mukavia jutellen päädyimme reitin toiseen päähän Bimontin padolle melkein yhdessä hujauksessa.

Päivä oli erittäin lämmin ja aurinkoinen, mistä syystä maisemat olivat kevyen usvan peitossa ja näyttivät valokuvissa paljon tylsemmän harmailta kuin normaalisti:








Reitin varrella pääsee ihailemaan tyypillistä provencelaista luontoa: karua vaaleaa kalliota, liuskeisia kiviä, matalia mäntyjä ja kuivaa varvikkoa. 






Pysähdyimme näkkileipä- ja suklaakeksilounaalle luonnon ihmeellisen täydelliseksi luomalle piknik-paikalle jyrkänteen reunalle:







Tässä istuskellessamme totesin yhtäkkiä sen kummemmin ajattelematta: "Ihan kuin olisimme ulkomailla!" Olen tainnut juurtua tänne perusteellisemmin kuin uskonkaan.

Bimontin padolta käsin Sainte-Victoire näyttää olevan aivan kivenheiton päässä, ja komeat jylhät kalliot ovat nekin vaikuttavia:



 
Takaisin päin käännyttyämme poikkesimme puolimatkassa polunvarren pusikkoon poimimaan kukkivaa villirosmariinia. Unohdin tietenkin ottaa kuvan rosmariininkukista, mutta tältä näyttivät ihanan vahvasti tuoksuvat rosmariininoksat:



  
Nyt pitäisi vielä keksiä niille mahdollisimman monta käyttötarkoitusta.

Kiitos vielä Madame Kissankulmalle seurasta ja ihanasta iltapäivästä, otetaan pian uusiksi!

  

keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Laimeat suklaasilmät

Aina sitä ei vain opi virheistään. Itsepäisemmän puoleiset ihmiset, joihin allekirjoittanutkin lasketaan, saavat pahimmillaan polttaa näppinsä useammankin kerran ennen kuin tajuavat, että sama asia voi mennä pieleen monta kertaa peräkkäin. Ja todennäköisesti meneekin.

Muistanette vielä, kuinka pettynyt taannoin olin Benefit-merkin meikkaajan minulle tekemään meikkiin? Sain tilaisuuden uuteen yritykseen, tällä kertaa The Body Shopissa, jonka tuotteet tunnen ja olen vuosien aikana hyviksi havainnut. Menin meikattavaksi täysin naturellina, mutta meikkaaja on kyllä nähnyt minut kymmeniä kertoja omassa meikissäni, viimeksi eilen, ja olemme myös jutelleet monet kerrat värien käytöstä ja niiden sovittamisesta vaatteisiin.

Vaan kuinkas sitten kävikään? Kun päästiin silmämeikkiin asti, meikkaaja tiedusteli, onko minulla tapana käyttää ruskeaa luomiväriä. Vastasin käyttäväni sitä harvoin, johon hän, että ruskea sopisi hienosti siniharmaisiin silmiini, hänpä kokeilee minulle ruskeaa. Kahta eri ruskean sävyä leviteltiin ja sekoiteltiin pitkään ja hartaasti, ja minä jo ajattelin, että lopputuloksesta tulee varmasti jotain aivan ekstrahienoa. Sitten seurasi tämänkaltainen dialogi: "Onko teillä tapana käyttää rajauskynää?" "On, aina." "Ruskeaa?" "Ei, mustaa tai hyvin tummaa harmaata." "No minä laitan teille ruskeaa, katsokaapa, ihan kevyesti vain ja sitten häivytetään se oikein huolellisesti, kun tämä kerran on tavallinen päivämeikki!" Hyvin se tulikin häivytettyä, vai mitä pidätte:


Tässä tosiaan pitäisi olla sekä ruskeaa että mustaa rajauskynää, mutta silmäni ovat melkein yhtä aneemisen värittömät kuin meikittöminä päivinäkin! 



Toki jälki on ilman muuta parempaa kuin Benefit-meikkaajan kamalat hämähäkkiripset, mutta koin silti katseeni vieraaksi ja laimeaksi. Mikä ihme siinä on, että ranskalaiset meikkaajat eivät halua tai uskalla käyttää kunnollisia värejä? Minulla oli päälläni fuksiaa ja kirkkaansinistä, ja sen lisäksi meikkaaja tiesi hyvin, että minulla on tapana sävyttää meikki vaatteisiini. Kaikkia sateenkaaren ja riikinkukon pyrstön värejä ei tietysti saa yhtä aikaa käyttää, mutta miksi ainoina vaihtoehtoina muka olisi näyttää joko Johanna Tukiaiselta tai albiino-olmilta? Päivämeikki tai ei, minua ei kiinnosta istua kolmea varttia meikattavana näyttääkseni lopulta siltä, ettei meikkiä ole melkein ollenkaan. Yhtä "näyttävään" lopputulokseen pääsen kotona käyttämällä pelkkää sävyttävää päivävoidetta ja ripsiväriä niinä päivinä, kun meikkaaminen ei huvita tai siihen ei ole aikaa.

Tässä on pakko olla jokin kulttuuriero. Toisin kuin voisi kuvitella, ranskalaisnaiset ainakin Aixissa meikkaavat hyvin harvoin, ja jos meikkiä on, se on lähinnä silmien suttaamista mustiksi rajausvärillä. Minä lienen ainoa koko kaupungissa, joka käyttää arkipäivinä kirkkaanpunaista huulipunaa. 

Meikkisession lopuksi sain käteeni esitteen, jossa oli ohje ruskean luomivärin levittämiseen. Esitteen kannessa oli kuva siitä, millaista jälkeä ruskeallakin parhaimmillaan saisi aikaan:



Tämä kelpaisi jo minullekin! Joka tapauksessa olen nyt vihdoin oppinut läksyni: enää en antaudu meikkaajien armoille, vaan teen itse oman makuni ja tottumusteni mukaan. Ainakaan en voi syyttää epäonnistuneesta värityksestä muita kuin itseäni. 

    

maanantai 12. maaliskuuta 2012

Perästä kuuluu

Merdemaa alias Ranska on siitä(kin) kiva asuinpaikka, että se opettaa omatoimiseksi ja aktiiviseksi, mikäli haluaa asioidensa hoituvan. Ikinä ei voi ajatella, että jokin etenee itsestään omaa tahtiaan ja järjestyy lopulta, vaan kaiken perään pitää itse huudella, kysellä ja tiedustella ja välillä näyttää vähän hampaitakin. 

Laskin, että minulla on tällä hetkellä vaiheessa neljä eri prosessia, joissa minun pitäisi olla saamapuolella:

1. Air France-KLM:n uusi kanta-asiakaskortti. Pääsin joulukuun lopulla tasoa ylemmäs Flying Blue -kantisohjelmassa, mistä hyvästä minun pitäisi saada uusi kortti. Normaalisti uuden kortin saamiseen menee 3-4 viikkoa, mutta minä en ole vielä kolmessa kuukaudessa saanut omaani. Olen kysellyt kortin perään meilitse, puhelimitse ja Twitterissä neljästi, mutta toistaiseksi tuloksetta. Se on kyllä luvattu lähettää, ja asiakastiedoissani kuulemma jopa näkyy lähetys, mutta eipä vain ole täällä päin näkynyt. Ehkä ne odottavat, että putoan takaisin entiselle tasolle eikä uutta korttia tarvitse lainkaan lähettää?

 (kuva)

2. Sairausvakuutuskorvaukset. Näistä on ollut blogissa juttua kyllästymiseen asti. Viimeksi sain kehotuksen odottaa kärsivällisesti, että asia käsitellään. Odottelen siis uutta pyyntöä kopioida heille passi / virkatodistus / veroilmoitus / kesän 2005 tilinauha / lähikaupan kanta-asiakaskortti tai mitä ne nyt ikinä keksivätkään seuraavaksi pyytää. Lopputuloksena on kuitenkin satavarmasti kirje tyyliin "emme me korvaa mitään, koska ette käynyt terveyskeskuksessa, teillä ei ollut Suomeen viisumia, Suomi ei ole EU-maa, meillä ei ole kopiota matkalipuistanne ja passikuvanne ei muistuta teitä yhtään".

3. Puuttuvat KLM:n lentopisteet. Viimeksi lentäessäni Suomeen helmikuussa ostin lentokoneesta hetken mielijohteesta korvakorut ja kaulakorun, joiden ostosta minun olisi pitänyt saada 178 Flying Blue -pistettä. Arvatkaapa, olenko saanut? No en. Niiden perään olen kysellyt jo kerran Twitterissä ("ne lisätään kuukauden kuluessa", eipä kylläkään lisätty) ja kerran meilitse. Vastausta odotellessa...

 (kuva)

4. Kuulokkeiden takuukorjaus. Tämä on tuorein arkeani rasittava pikkujuttu. Ostin viime keväänä Stockmannin verkkokaupasta Sennheiserin antimelukuulokkeet (tai vastamelu, melunsuodatus, whatever), siis sellaiset, joiden johdossa roikkuu paristolla toimiva pötkylä, joka suodattaa esim. lentokoneessa moottorien jylinän niin, ettei iPodia tarvitse kuunnella täydellä volyymilla. Antimelupötkylä on nyt lakannut toimimasta niin, että ääni kyllä kuuluu kuulokkeista, mutta melua se ei enää suodata. Koska kansainvälinen takuu on kaksi vuotta, kävin äskettäin kysymässä neuvoa Stockalta. Myyjä neuvoi viemään kuulokkeet korjattavaksi mihin tahansa Sennheiseria myyvään liikkeeseen Ranskassa, koska muuten kuulokkeeni jäisivät korjauksen jälkeen jemmaan Stockalle siihen asti, kunnes seuraavalla Suomen matkallani hakisin ne sieltä. Menin siis Fnacille, jossa myyjä kyllä oli erittäin avulias, mutta ei osannut yhtään kertoa, miten takuuasiassa pitäisi toimia. Sain käteeni Sennheiserin nettisivuilta kopioidun sähköpostiosoitteen, saman, jonka olin jo itsekin sieltä etukäteen löytänyt. Kirjoitin sinne tänä aamuna ja sain yllättävän nopeasti vastauksen; tosin minun täytyy itse lähettää kuulokkeeni heille korjattavaksi omalla kustannuksellani sen sijaan, että myyvä liike olisi sen tehnyt, mutta eihän minulla tässä muutakaan tekemistä ole kuin juosta postissa ja sitä ennen paperikaupassa sopivaa lähetyspakkausta etsimässä. Tietty korjauksen ajaksi minun täytyy ostaa uudet halvat väliaikaiskuulokkeet, jotta voin kuunnella iPodia myös alkuperäisten kuulokkeiden palautusta odotellessani.   

 (kuva)

Täällä ei siis kannata ajatella, että "henkilö / viranomainen X käski lähettämään paperin osoitteeseen Y, lähetän sen ja odotan, että he tekevät asialle jotain." Eivät tee. He joko hävittävät paperin, unohtavat asian, arkistoivat sen kertomatta siitä koskaan kenellekään tai keksivät, ettei mainittu paperi riitäkään, vaan sen lisäksi tarvitaan ainakin kolme muuta paperia ennen kuin kukaan viitsii edes avata alkuperäistä kirjekuorta. Kaikkea kannattaa vahtia itse, säilyttää kaikki mahdolliset kuitit ja todisteet ja niiden kopiot, ottaa vähintään kuukausittain yhteyttä asiaa hoitavaan tahoon ja kysellä, missäs vaiheessa siellä ollaan menossa. Toki voi myös olla liikkeellä hällä väliä -mentaliteetilla ja todeta, että enpäs saanutkaan luvattuja lentopisteitä, aivan sama, antaa olla. Periaatteen ihminen, kuten minä, kuitenkin pitää kynsin ja hampain kiinni oikeuksistaan ja perii 178 lentopistettään vaikka vuoden sitkeällä väsytystaistelulla. Kun ne kuuluvat minulle!     
         

torstai 8. maaliskuuta 2012

Ei enää talvi, ei vielä kevät

Talvesta kevääseen pääsee nopeimmillaan noin neljässä tunnissa, totesin viikko sitten, kun nousin lentokoneeseen lumisohjoisessa Suomessa ja laskeuduin toisesta koneesta 16-asteisessa, aurinkoisessa Provencessa. Etelänsuuntainen kotimatkani tosin alkoi vähän nihkeästi: ensin aloitteleva bussikuski ajoi Helsinki-Vantaalla harhaan ja päätyi lähtöaularampin sijasta alakerran tuloaulan eteen parkkipaikalle, ja sitten topakka turvatarkastustäti tahtoi tutkia omaisuuteni varsin perusteellisesti (ei sentään ottanut karjalanpiirakoitani käsilaukusta pois). Ontuvan alun jälkeen kaikki muu sen sijaan sujui sutjakammin kuin Strömsössä konsanaan, ja sain lennolla extrapalveluakin: lentoemäntä kiikutti minulle puolisalaa pussillisen KLM:n kahvin kanssa tarjoamia Punselie's-toffeekeksejä tiedusteltuani, saako niitä ostaa Schipholin kentän herkkukaupasta. Ovat muuten todella hyviä!

(kuva)

Aivan kevät täällä ei sentään vielä ole. Hyinen mistraali on puhaltanut päiväkausia ja vaikka taivas on tuulen ansiosta kirkkaansininen ja aurinko paistaa, ei lämpötila kohoa paljon 13 asteen yläpuolelle. Kadut ovat sentään sulat ja talvikengät saavat suosiolla odottaa seuraavaa talvea, toisin kuin Turussa (kuva viime tiistailta):
 
 
Roudasin taas kerran Suomesta kilokaupalla kaikkea hyödyllistä:
 
 
Kahden viikon tauon jälkeen oli taas hauska jatkaa lupaavasti alkanutta kyttäystoimintaani. Naapurin miehen luota on jo kahtena tai kolmena aamuna hiippaillut ulos harmaahiuksinen mies. Onkohan kyseessä miehen isä tai vastaava sukulainen, vai onko hänellä salainen homosuhde? Vastapäisen talon miehen ikkunasta taas katseli eilen ulos nuori nainen, jota en ole siellä ennen nähnyt. Kevät taitaa olla rakkauden aikaa muillakin kuin eläimillä. Riitelevän pariskunnan pihalta on nyt kuulunut huudon sijasta armotonta sahaamista, remontti siis jatkuu ja parisuhdekin ilmeisesti. 
 
Muut asiani eivät sen sijaan ole pahemmin edistyneet. Sairausvakuutuskorvauksistani ei ole kuulunut toistaiseksi mitään. Viimeksi eilen lähetin tiedustelumeilin, johon olen saanut jo kaksi kertaa vastauksen "asianne on käsittelyssä, kehotamme teitä olemaan kärsivällinen". Taatusti ovat joko hukanneet paperini tai nakanneet ne roskikseen jo aikoja sitten. Odotan jännityksellä jatkoa.