perjantai 22. kesäkuuta 2012

Laventelia ja Hopealintu

Olen jo kolmatta päivää takaisin Provencessa ja voin ylpeänä todeta onnistuneeni varsin hyvin edellisen postauksen päätöksessäni nauttia jokaisesta pienestäkin onnen hetkestä. Suomessa ja Berliinissä oli ihanaa, mutta niin on täälläkin. 

Kotimatkani alkoi viehättävän nostalgisen näköisellä lentokoneella:


Finnair oli lentokenttähenkilökunnan mukaan muutama vuosi sitten maalauttanut yhden koneensa retrokuosiseksi 85-vuotisjuhlansa kunniaksi. Minä en ollut asiasta aikaisemmin kuullutkaan ja ihastuin ikihyviksi huomatessani, että pääsisin Pariisiin näin hurmaavan Hopealinnun kyydissä. Sisäpuolelta lentokone ei kylläkään ollut 50-lukuisen näköinen, vaan aivan tavallinen. Valitettavasti? Tai sitten ei. Joka tapauksessa oli mukava lentää taas vaihteeksi kotimaisella yhtiöllä, sillä joulun 2010 jälkeen olen suosinut vain hollantilaista. 

Minulla oli loppuun asti onni matkassa, sillä matkalaukkuni ei poikkeuksellisesti jäänyt Pariisiin enkä myöskään joutunut itse raahaamaan sitä ylös neljänteen kerrokseen. Juuri kun olimme päässeet alaovesta sisälle ja minä valmistauduin henkisesti edessä olevaan väistämättömään koitokseen, joku talomme miesasukas tuli samaan aikaan kotiin ja kysyi, tarvitsenko kenties apua laukkujeni kanssa. Naapuri kantoi 24-kiloisen pakaasini ylös saakka aivan kotiovemme eteen! E. nimittäin ei selkäongelmiensa takia voi kantaa mitään painavaa, joten minä joudun yleensä kantamaan meidän molempien laukkuja silloin harvoin, kun yhdessä matkustamme. 

Eilen E:llä oli ylityötuntiensa ansiosta vapaa iltapäivä, joten ajoimme muutaman kymmenen kilometrin päähän Valensoleen ihailemaan täydessä kukassa olevia laventelipeltoja. Viime kesänä kävimme siellä kaksikin kertaa, mutta liian myöhään, sillä laventelisato oli jo korjattu. Nyt oli nähtävästi paras mahdollinen aika liikkua siellä päin:










Minä olin tietysti sonnustautunut asianmukaisiin väreihin, kynsilakkaa ja huulipunaa myöten. Pelloilla tuoksui jumalaiselta, kun laventeli oli hautunut paahtavassa auringossa koko päivän. Siellä oli niin ihanaa, etten huomannut pelätä edes ampiaisia.  


Tänään on vähäsen harmittanut, etten sittenkin jäänyt Suomeen juhannukseksi. Täällä kun keskikesän juhlaa ei noteerata mitenkään  – tai no, olihan täällä eilen perinteinen Fête de la musique, jolloin eri puolilla kaupunkia järjestetään ilmaisia konsertteja ja musiikkiesityksiä, mutta se ei juuri kiinnosta minua. Facebookin uutisvirta täyttyy suomalaisystävien juhannustoivotuksista, ja minä olisin hyvinkin mielelläni nyt mökillä, pulahtaisin viideksi sekunniksi hyiseen mereen ja ihastelisin jälleen kerran, kuinka jumalaisen kaunis Turun saaristo voikaan olla. Mutta ei pidä haikailla menneitä! Ihastelen sen sijaan ikkunasta Provencen huikaisevan sinistä taivasta ja raikkaassa tuulessa huojuvia sypressejä ja plataaneja ja menen tarvittaessa viideksi sekunniksi kylmään suihkuun. Kyllä se merestä käy, kun laittaa silmät kiinni ja käyttää vähän mielikuvitusta. 
   

lauantai 16. kesäkuuta 2012

Carpe diem

Minulla on erittäin valitettava tapa elää pikemminkin imperfektissä kuin preesensissä. Nytkin, sen sijaan että ajattelisin "istun tällä hetkellä tietokoneeni edessä huoneessani Salossa, kirjoitan blogia ja katselen välillä ikkunasta ulos", näen itseni viikko sitten Berliinissä istumassa ilta-aurinkoisella Ludwigkirchstraßen kahvilaterassilla, juttelemassa niitä näitä Erjan kanssa ja sopimassa tapaamisesta berliiniläisten ystävieni kanssa. 

Berliinin jälkeen olen ollut tavanomaistakin nostalgisempi ja kaivannut sinne harva se hetki. Vaikka tiedän sen olevan pelkkää turhaa ajan- ja energianhukkaa, en taaskaan osaa asennoitua niin, että mennyt on mennyttä ja nyt katsellaan taas eteenpäin. Kadehdin niitä, jotka siihen luontaisesti pystyvät, sillä minulta se vaatii suuria ponnistuksia ja tahdonvoimaa. 

Eilen päätimme Erjan kanssa yksimielisesti muuttaa asennettamme ja ajattelutapaamme. Tästä päivästä alkaen aion elää aujourd'hui et maintenant, tänään ja nyt. En ole enää Berliinissä enkä vielä Aixissa, Alpeilla tai Amsterdamissa, vaan Salossa 16.6. En haikaile viikon takaisia elämyksiä enkä huolehdi etukäteen minua Ranskassa odottavista ikävistä työnhakuvelvollisuuksista, vaan mietin, mitä syitä minulla juuri nyt on olla onnellinen. Nautin jokaisesta pienestä hetkestä ja jokaisesta kauniista asiasta, joita ei välttämättä aina ole aikaa pysähtyä huomioimaan. Tartun hetkiin, ja ennen kaikkea opettelen päästämään niistä ajallaan irti. 

Sen verran sallin itselleni katsoa tulevaisuuteen, että varasin eilen seuraavat lentoni Suomeen. Olen täällä taas 5.-23. lokakuuta.        

keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

Grüße aus Berlin

Näin Berliinin ensimmäisen kerran syksyllä 1999 ja siitä asti se on kuulunut ehdottomiin suosikkeihini eurooppalaisten kaupunkien joukossa. Vuosien varrella olen käynyt siellä kuusi kertaa, useimmiten tavalla tai toisella Mireilleen liittyen: joko konsertissa tai berliiniläisten faniystävieni luona fiilistelemässä. Varsinaista turismia en ole siellä useinkaan harjoittanut. 

Nyt minulla oli tilaisuus vierailla seitsemättä kertaa Berliinissä ja kerrankin niin, ettei päämotivaationa ollut Mireille. Vietin siellä todellista laatuaikaa hyvän ystäväni Erjan kanssa torstai-illasta maanantaiaamuun ja nautin joka hetkestä. Kolme päivää kuluivat aivan liian nopeasti: kuljeskelimme kaikessa rauhassa Charlottenburgin ihastuttavilla pikkukaduilla, tapasimme paikallisia ystäviäni, shoppailimme erittäin maltillisesti, nautimme hyvin vähän kiinteää ja hieman enemmän nestemäistä ravintoa, saimme hulluja päähänpistoja ja toteutimme ne empimättä (kuten idean lähteä kahdelta yöllä taksilla vuorokauden ympäri auki olevaan baariin syömään aamiaista), vietimme yön Euroopan kuuluisimmassa teknoyökerhossa Berghainissa, jonne on äärimmäisen vaikeaa päästä sisään... Yhtä hauskaa minulla on harvoin ollut. 

Hotellin sijaan olimme vuokranneet pienen asunnon Friedrichshainin kaupunginosasta, aivan Alexanderplatzin tuntumasta. Ikkunasta näkyi suoraan Alexille ja asunnon toiselta puolelta vehreään Friedrichshainin puistoon:



Torstai-iltana kaupunkiin saavuttuamme emme viitsineet lähteä etsimään illallista Alexanderplatzia kauempaa. 


Päädyimme lopulta nuhjuiseen pizzeriaan, jonka terassilla kipitti hiiri (kenties keittiöstä karannut?) ja ananaspizzastani puuttuivat ananakset. Paikasta riitti lopulta hupia koko loppumatkan ajaksi. 

Seuraavana aamuna oli parempi onni. Nautimme ihanan aamiaisen auringonpaisteessa vaaleanpunaisessa Napoljonska-kahvilassa:




Asiakkaina oli myös varpusia:




Aamiaisen jälkeen ajoimme raitiovaunulla Hackescher Markt -asemalle ja kiertelimme muiden turistien joukossa Hackesche Höfen viehättävillä, sokkeloisilla sisäpihoilla:  




Yhden Berliinin tunnetuimmista nähtävyyksistä, Reichstagin eli valtiopäivätalon, näin läheltä vasta nyt seitsemännellä visiitilläni:



Illan vietimme asunnollamme, jonne olin kutsunut berliiniläisen Mireille-faniystäväni Bärbelin. Ihailimme Bärbelin ottamia kuvia Mireillen alkukeväiseltä Siperian kiertueelta, joimme samppanjaa ja juttelimme Mireillestä, DDR:n aikaisesta Berliinistä, Vuittonin laukuista ja vaikka mistä. Oli hienoa päästä taas puhumaan saksaa, jota en ole kunnolla käyttänyt pariin vuoteen.

Bärbelin lähdettyä jäimme vielä tuhoamaan pullollista roséviiniä. Minä olin vahvasti sitä mieltä, ettei kallisarvoista aikaa Berliinissä kannata tuhlata nukkumiseen, joten kahden aikaan yöllä laittauduimme edustuskuntoon ja lähdimme Berliinin yöhön. Minulla oli musta lyhyt pitsimekko ja ainakin kymmenen vuotta vanha musta höyhenpuuhka, joka antoi juuri sopivan dekadentin säväyksen asulle. Harmi, ettei kummallekaan tullut mieleen ottaa valokuvaa!

Ajoimme taksilla Schwarzes Café -baariin, joka on auki vuorokauden ympäri. Paikan erikoisuutena on, että siellä tarjotaan aamiaista 24/7. Minä tilasin siis kananmuna- ja juustoaamiaisen vähän ennen kolmea yöllä:


Koska maitokahvi ei tuohon aikaan oikein maistunut, nautin aamiaiseni ohessa appelsiinimehua vodkalla terästettynä – olihan kuitenkin yö ja me olimme baarissa emmekä aamiaiskahvilassa.

Seuraava päivä alkoi jälleen uudella kokemuksella, kebabin syömisellä. Olen varmaankin joskus muinoin maistanut kebabia, mutta en koskaan julkisesti kadulla enkä ainakaan yhtä hyvää ja halpaa! Mustafas Gemüsekebap tarjoaa kaupungin parhaat kasviskebabit: kolmella eurolla sain käpälääni puolimetrisen rullan, joka pursusi paistettuja perunoita, porkkanaa, munakoisoa, kurkkua, fetaa ja kaikkea muutakin ihanaa. Oikein harmitti, etten millään kyennyt syömään sitä loppuun. 


Lauantai oli sovittu shoppailupäiväksi, mutta lopulta kyseinen aktiviteetti supistui kiertelyksi KaDeWen kirjaosastolla. Mukaani tarttui viisi houkuttelevan paksua historiallista romaania, joita sain raahata mukanani koko loppupäivän. 


KaDeWeltä suuntasimme charmanttiin juustokakkukahvilaan, joka jo yksinään olisi Berliini-visiitin arvoinen. Porkkanajuustokakun voimin läksimme tervehtimään rakkaita berliiniläisystäviäni upouuden Boulevard Berlin -ostoskeskuksen Bären Company -karkkikauppaan, missä meille tarjoiltiin rosésamppanjaa ja nallekarkkeja (eikä muuten mitään haribonallekarkkihuttua, vaan kunnon tavaraa luonnollisista aineksista!). Koska jouduimme kulkemaan ostoskeskuksen läpi takaisin metroasemalle päästäksemme, tarttuivat ohimennen mukaani myös punaiset kengät huimaavaan kahdeksan euron hintaan:


Yön vietimme Berghainissa, vanhassa sähkövoimalassa, joka on muutettu yhdeksi maailman tunnetuimmista teknoklubeista. Tanssilattia on 18 metriä korkea ja yökerhoon mahtuu kerrallaan yli 2000 ihmistä. Noiden 2000:n joukkoon pääseminen on varsin haasteellista, sillä Berghainissa on kuulemma kaupungin tiukimmat ja mielivaltaisimmat ovimiehet, joiden silmää täytyy miellyttää sisään päästäkseen. Mitään puku- tai käyttäytymiskoodia ei ole, vaan Helvetin enkelin näköiset äijät valikoivat pitkän pitkästä jonosta umpimähkään, kuka kulloinkin on suosiossa ja kuka ei. Edestämme käännytettiin väkeä pois solkenaan, mutta ilmeisesti me punaisine iltapukuinemme, mustine paljettimekkoinemme ja höyhenpuuhkinemme olimme riittävän kiinnostavan näköisiä, koska meidät viitattiin sisään mukisematta. Ruumiin- ja laukuntarkastuksen jälkeen – kameroiden vieminen Berghainiin on ehdottomasti kiellettyä – ja 12 euroa maksettuamme olimme inessä synkässä ja pimeässä entisessä tehtaassa, jonka kolkkoutta lisäsivät metalliset portaat ja peilien täydellinen puute. Kaikkialla kaikui helvetillinen teknomusiikki, josta emme kumpikaan pidä. Viihdyimme siellä silti muutaman tunnin, lähinnä kai baarin tuntumassa, mistä johtuen muistikuvani käyvät aamua kohden aina vain epämääräisemmiksi. Viiden maissa joka tapauksessa kotiuduimme, ja jossain vaiheessa keskustelukielemmekin oli vaihtunut ruotsiksi...

Sattuneesta syystä emme sunnuntaina päässeet liikkeelle heti aamusta, mutta onneksi Berliinissä ei aamiaisen hankkiminen tuota ongelmia iltapäivälläkään. Café Bleibtreun 7 euron brunssin jälkeen löysimme itsemme Kreuzbergistä kotieläintilalta kanojen, hanhien, vuohien jne. keskeltä:







Alimman kuvan hanhella taisi olla jotain nokan koputtamista minua vastaan, sillä se kävi aivan yllättäen kimppuuni, yritti napata kiinni säärestäni ja puri käsilaukkuani. Onneksi minulla oli mukanani Marimekon Marseille-laukku eikä Vuittonia! 

Seuraava määränpää oli DDR-museo, mutta sinne asti päästyämme olimme niin nuupahtaneita, ettemme voineet olla asettumatta toviksi jos toiseksikin aivan Berliinin tuomiokirkon kupeeseen löhöilydrinkille:




Museoonkin kyllä lopulta pääsimme...


 
... mutta vasta niin lähellä sulkemisaikaa, ettemme ennättäneet nähdä näyttelyä kokonaan. Macht nichts, ei se poliittinen osuus minua olisi kiinnostanutkaan. 

Viimeisenä iltana halusimme syömään perinteiseen berliiniläispaikkaan. Sellaiseksi kelpasi Gambrinus, perustettu 1882. Ruokaa sai odottaa varsin kauan, mutta kun se saapui, en ollut uskoa silmiäni. Käpälä pystyyn kaikki ne, jotka ovat joskus nähneet tätä isomman schnitzelin:


Kuvasta puuttuu korkeusefekti, mutta schnitzel oli kupolimaisesti koholla perunakasan päällä. Hyvää oli kuin mikä, mutta jaksoin syödä tätä suunnilleen sitruunaviipaleeseen asti enkä palaakaan enempää. 

Maanantaiaamuna ei olisi todellakaan tehnyt mieli nousta kuuden jälkeen pakkaamaan...! Hyvästelimme kotoisan tukikohtamme, rupattelimme mukavia taksikuskin kanssa matkalla lentokentälle ja sanoimme sitten Berliinille auf Wiedersehen. Kahdeksatta kertaa odotellessa...

Vaihdoimme konetta Arlandassa ja käytimme parin tunnin vaihtoajan tehokkaasti hyväksemme:





Olen jo kauan halunnut kokeilla kalapedikyyriä, ja nyt saimme siihen loistotilaisuuden. Ensi alkuun hirvitti upottaa jalat (hampaattomia) kaloja kuhisevaan altaaseen, etenkin kun juuri näitä kaloja kuvailtiin erityisen nälkäisiksi. Kalat eivät kuitenkaan varsinaisesti edes kutittaneet; tuntui lähinnä siltä kuin olisi istunut jalat porealtaassa. Välillä kalaparvi painui pohjalle ja nousi taas hetken päästä herkuttelemaan. Meistä tuli nopeasti lentokentän ykkösturistinähtävyys, sillä melkein joka toinen ohikulkija pysähtyi ihmettelemään ja ottamaan meistä kuvia. 

Ruotsissa kun olimme, nautimme lounaaksi suunnattoman herkullisia lihapullia (kotioloissa olisimme nuolleet lautaset puhtaiksi) ja tiedustelimme tarjoilijalta punaviinisuositusta lihapullien kanssa. Tax free -pyrähdyksen jälkeen siemailimme kaikessa rauhassa samppanjaa, kun minä äkkäsin, että portilla luki lentomme kohdalla final call ja kaikki muut matkustajat olivat jo kadonneet näköpiiristä. Äkkiä lasit tyhjiksi – en olisi uskonut, että samppanjaakin voi juoda cul sec eli yhdellä huikalla! – ja portille, jossa meitä oltiin juuri aikeissa kuuluttaa. Ehdimme juuri ja juuri viimeisinä matkustajina lennolle. Täysin meille sopiva päätös matkalle!

Vaikka olen matkustanut kohtuullisen paljon elämäni aikana, tämä reissu oli ehdottomasti yksi parhaista. Berliini-kaipuu vaivaa edelleen, mutta onneksi tiedän Amsterdamin odottavan minua muutaman viikon päästä, ja tuskin tämä myöskään jää meidän ainoaksi yhteiseksi matkaksemme. Kuulinko jonkun jossain vaiheessa mainitsevan sanan "Pariisi"...?        
    

sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

MaaMaa kysyy, Fifi vastaa

Tässä tulevat vihdoin vastaukseni MaaMaan toiseen blogihaasteeseen. 

1. Jos saisit olla päivän mies, niin mitä tekisit?
Paha kysymys heti alkuun! Täytyy tunnustaa, että olen niin perinpohjaisesti nainen, etten ole koskaan ollut kiinnostunut edes kuvittelemaan, millaista olisi olla mies. Mielestäni nainen kykenee tekemään (lähes) kaikkea samaa kuin mieskin, enkä muista harmitelleeni ikinä sitä, etten ole mies, jotta pääsisin tekemään jotain määrättyä. Odottaisin siis mitä todennäköisimmin kiihkeästi seuraavaa päivää ja muuttumista takaisin naiseksi! 

2. Oudoin tekemäsi asia?
Oudoin yksittäinen tekemäni asia vai oudoin tapani? En ole tainnut tehdä mitään erityisen outoa, koska en saa mieleeni mitään mainitsemisen arvoista yksittäistä tapahtumaa. Pikemminkin pyrin aina harkitsemaan tekemiseni ja esiintymiseni mahdollisimman hyvin. Oudohkoja tapoja minulla sen sijaan on useampiakin: Rullaportaissa astun aina kolmannelle esiin tulevalle askelmalle, en koskaan heti ensimmäiselle. Syön suklaapäällysteisestä jäätelöpuikosta aina ensin suklaapäällysteen ja vasta sen jälkeen jäätelön. Nukun mieluiten ilman alushousuja.  

3. Seuraavassa elämässä olet ...
Kissa. Saisin vain loikoilla päivät pitkät, nukkua auringossa ja hoitaa turkkiani, ja aina välillä joku toisi ruokaa ja silittelisi minua.

4. Jos olisit historiallinen henkilö, kuka olisit?
Marie-Antoinette tietenkin! Jos minulla olisi siihen mahdollisuus, pyrkisin ainakin olemaan hieman vähemmän tyhjäpäinen ja elämään yksityiselämääni vähän diskreetimmin. Ja jos se ei riittäisi, lähtisin hyvissä ajoin maanpakoon.

5. Mikä asia sinua hävettää tunnustaa itsessäsi?
Aikaansaamattomuus. Nyt kun minulla ei ole työhön tai opintoihin liittyviä velvollisuuksia, minusta on tullut luvattoman nonchalante, hällä väliä -ihminen; saatan kuluttaa kokonaisen päivän turhuuksiin – Facebookissa keskusteluun, lukemiseen, laiskotteluun – vaikka minulla olisikin tärkeämpää tekemistä ja lykätä ikävämmät asiat myöhemmäksi. Olen myös liian tuhlaavainen.

6. Lempi nukkuma-asento?
Nukahdan mieluiten oikealla kyljelläni, alempi jalka suorana ja päällimmäinen kevyesti koukussa sen päällä. Yön aikana vaihdan useamman kerran asentoa ja yleensä E:n tullessa herättämään minut makaan sängyssä diagonaalisesti eli vinottain kulmasta kulmaan, usein vielä molemmat käsivarret niskan takana ja kyynärpäät levitettyinä. Ilmeisesti vaistoan, kun E. nousee, ja valtaan nopeasti mahdollisimman paljon tilaa itselleni. 

7. Mikä saa sinut nauramaan hervottomasti?
Riippuu tilanteesta. Usein joku täysin tyhjänpäiväinen kommentti E:ltä tai äidiltä, joka vain siinä tilanteessa tuntuu suunnattoman hauskalta. Minulla on lisäksi iPodilla taattu hyvän mielen tuoja: saksalaisen kaverini salaa Mireillen konsertissa nauhoittama pätkä, jossa Mireille saa alkuspiikkinsä aikana hervottoman naurukohtauksen eikä kykene yli minuuttiin tekemään muuta kuin nauramaan. Se saa hymyn huulille joka kerta, vaikka en itse ollutkaan todistamassa tilannetta.

8. Oletko isäsi/äitisi/sisaruksien tai muun sukulaisen kanssa saman näköinen?
En mielestäni mitenkään häkellyttävästi, tyyliin "kuin kaksi marjaa". Ihoni, hiuslaatuni ja varmaankin myös osa kasvonpiirteistäni tulevat isän puolelta, pyöreä ruumiinrakenne taas äidin puolelta. Loogisesti minussa on molempien näköä, mutta ennen kaikkea olen itseni näköinen.

9. Kaupunki- vai rantaloma?
Kaupunki, ehdottomasti! Rannalle menisin vain ja ainoastaan uimaan, ja merivesi on hyvin harvoin minulle riittävän lämmintä ja puhdasta. Kiinnostavia kaupunkeja on kokematta vielä vaikka kuinka paljon: Rooma, Lontoo, Bryssel, Lissabon, Wien... Lempikaupunkeihini voisin palata vaikka kuinka monta kertaa uudelleen. Torstaina olen lähdössä seitsemättä kertaa Berliiniin, ja heinäkuussa käväisemme E:n kanssa Amsterdamissa, missä olen käynyt kerran aiemmin.

10. Mikä laulu sinulla soi useiten päässä?
Minä lienen epätavallisen altis korvamadoille, koska päässäni soi jotain harva se päivä. Melko usein se on Une femme amoureuse, joka on puhelimeni soittoääni, mutta saatan hyräillä tuntikausia myös jotain kaameaa 70-luvun alun saksalaista schlagerhumppaa, usein toistuvaa tv-mainoksen sävelmää tai jostain muistin syövereistä yhtäkkiä esiin nousevaa Suomi-iskelmää. Muutama päivä sitten en ollut millään päästä eroon Mikko Alatalon biisistä Tytöt tahtoo pitää hauskaa! En käsitä, mistä se yhtäkkiä ilmestyi, etenkin kun en edes osaa siitä kuin pätkän kertosäettä. 

11. Ensimmäinen mieleen tuleva matkamuistosi?
Tuhkapilvi huhtikuussa 2010, kun olin Mireillen kiertueella Saksassa. Tuhkapilven vakavuus valkeni koko laajuudessaan vasta matkan loppua kohden. Onneksi pääsin pariksi päiväksi majailemaan berliiniläisystävieni luo ja lopulta junalla Saksan ja Ranskan halki Berliinistä Pariisin kautta takaisin Aixiin.     

Tämä haaste on kiertänyt jo niin kauan, että suurin osa bloggaajista on jo tehnyt sen, enkä siksi tällä kertaa haasta ketään mukaan. Sen sijaan kuulisin mielelläni teiltä kommentteja ensimmäiseen kysymykseen, eli mitä te tekisitte miehenä/naisena yhden päivän ajan?