maanantai 30. heinäkuuta 2012

Kun Marseljeesi kaikui Sisteronissa

Viime lauantai tulee merkityksi muistiin erityisen onnistuneena päivänä. Pääsin nimittäin vaihteeksi viettämään todellista laatuaikaa yhden maailmanhistorian tärkeimmän henkilön seurassa:


Sisteronissa, noin 100 km:n päässä Aixista, oli Mireillen sisaren Sophien taidenäyttelyn avajaiset. Provencen ja Avignonin maisemien ohella esillä oli useampikin muotokuva taiteilijan kuuluisasta isosiskosta:














Minä ja E. olimme paikalla jo hyvissä ajoin, pari tuntia ennen tilaisuuden ilmoitettua alkua, joten ehdimme tutustua näyttelyyn kaikessa rauhassa. Myöhemmässä tungoksessa se olisikin ollut mahdotonta. Mireilleä odotellessamme seurustelimme paikalle saapuneen muutamakymmenpäisen fanijoukon kanssa (joista tunsin pienen osan ja suuri osa tunsi minut) ja napsimme valokuvia toisistamme:


Fanit virittelivät vähän väliä raikuvaa yhteislaulua La première étoile, joka oli tarkoitus kajauttaa ilmoille heti Mireillen saapuessa. E. ja minä pysyttelimme kuitenkin hiukan etäämmällä, sillä en voi sietää kaikenlaisia puolihysteerisiä vastaanottoseremonioita Mireille on t'aime -banderolleineen ja MM:n kuvista teetettyine t-paitoineen. Rauhallisuus, arvokkuus ja pidättyväisyys ennen kaikkea, ja tähti päättäköön itse, kuka kulloinkin on persona grata. Tälläkin kertaa asenteeni palkittiin, sillä minä olin Sisteronin kaupunginjohtajan jälkeen koko joukosta ensimmäinen, joka sai poskisuudelmat, kun odotuksemme vihdoin palkittiin:





Galleria oli Mimin saapumisen jälkeen niin täynnä väkeä, ettei siellä kyennyt liikkumaan juuri lainkaan. Paikalle oli hätyytetty poliiseja, joista yksi oli arviolta kaksi ja puoli metriä pitkä ja onnistui pysyttelemään miltei koko ajan suoraan edessäni niin, että valokuvien ottamisesta tuli entistäkin haasteellisempaa. Kokeneena olin toki varautunut korkokengin, jolloin olin noin 180-senttinen ja pidempi kuin suurin osa yleisöstä; muuten tuskin olisin nähnyt vilahdustakaan Mireillestä koko galleriassa.




Sophie Mathieu, Mireillen 13 sisaruksesta järjestyksessä kolmanneksi viimeinen.
 




Vasta tässä vaiheessa pääsin sen verran poliisia karkuun, että livahdin Mimin vierelle ja tiedustelin vous permettez, sallitteko...? Johon Mireille hymyillen, mais bien sûr ! Äkkiä kamera lähimmän ihmisen käteen ja yhteiskuvakokoelmani karttui taas yhdellä uudella otoksella. 

Galleriassa oli julmetun kuuma, mutta vielä pahempaa oli tulossa. Näyttelyosuuden jälkeen oli luvassa vastaanotto Sisteronin kaupungintalolla. Kuvittelin etukäteen, että kyseessä olisi kutsuvierastilaisuus ja mietin, mahtaisimmeko myös me saada kutsun, mutta kutsuja oli vapaasti jaossa galleriassa eikä kukaan missään vaiheessa kysellyt niitä. Mireille, Matite ja maman lähtivät autolla kaupungintalolle ja me tavallinen rahvas kävelimme. Onneksi Sisteron on pieni ja meille ennestään tuttu kaupunki! Matkalla yhytimme myös Mireillen Christiane-siskon, jota en ennestään henkilökohtaisesti tuntenut mutta joka osoittautui yhtä mukavaksi ja ystävälliseksi kuin muukin perhe.

Kaupungintalolla odotti vielä melko tyhjä sali pitopöytineen ja Marianne-patsaineen. Marianne on Ranskan tasavallan symboli ja esillä jokaisessa tämän maan kaupungin- ja kunnantalossa. Huomaatteko Sisteronin Mariannessa mitään yhdennäköisyyttä kenenkään kanssa?



Vink vink: minulla on presiis sama patsas työpöydälläni Turussa, varta vasten Louvresta tuotettuna.

Koska tilaisuuden osallistujamäärää ei ollut varsinaisesti mitenkään rajattu, täyttyi sali nopeasti. Minä älysin heti mennä pienen estradin viereen ja pysyä siinä hievahtamatta; valitettavasti kaupunginjohtaja, monsieur Spagnou valitsi saman puolen lavasta kuin minä ja peitti näkyvyyden suurimman osan ajasta. Matite ja Hervé päivystivät lavan toisella puolella minua vastapäätä, Mireille, Sophie ja maman puolestaan jakoivat estradin monsieur le mairen kanssa. 





Kaupunginjohtajan ylistyspuhe kesti kevyet puoli tuntia ja minun teki mieleni hihkaista, että päästä nyt hyvä mies jo Mirkku ääneen! Salissa oli valtavan kuuma, taatusti lähellä 40 astetta, eikä ilmastoinnista tietoakaan. Mielessäni kävi useasti, millaista mahtoi aikanaan olla Versailles'n tanssiaisissa, kun tuhansia ihmisiä kokoontui kynttilöin valaistuun peilisaliin peruukeissaan ja naiset korseteissaan ja neljä metriä leveissä puvuissaan. Tässä tilaisuudessa ei kukaan sentään pyörtynyt, mutta hiki valui noroina niin Mireillen kuin kaikkien muidenkin kasvoilla.


Vihdoin tuli Mireillen vuoro lausua tavanomaiset kiitokset kaikille paikalle tulleille sekä Sisteronin kaupungille vastaanotosta. Kaupunginjohtaja oli aiemmin maininnut Mireillen olevan ainoa, joka on koskaan levyttänyt Marseljeesin, mistä Mimi keksi, että nyt laulamme sen kaikki yhdessä! Niinpä Sisteronin kaupungintalolla kaikui Marseljeesi komeammin kuin varmasti koskaan aiemmin, eikä vähiten minun kurkustani, vaikka omaankin surkean lauluäänen. Hetki oli todella vaikuttava.






Kansallislaulun jälkeen kaupunginjohtaja mainitsi pari sanaa Mireillen kansainvälisyydestä ja totesi, että parhaillaankin paikalla oli ihmisiä mm. Pariisista, Besançonista, Niortista, Lyonista, Saksasta ja monesta muusta kaupungista ja maasta. Silloin Mireille ja Matite huudahtivat yhteen ääneen et de la Finlande, Suomikin on täällä! ja vilkuttivat minulle. Mireille mainitsi esiintyvänsä taas piakkoin Venäjällä ja sanoi sitten kaikkien kuullen mikrofoniin, että täällä on paikalla myös yksi Finlandaise ja suomi on yksi maailman vaikeimmista kielistä, esimerkiksi merci sanotaan suomeksi "kiitos", mutta silti hän on laulanut jopa suomeksi, vaikka se on niin vaikeaa. Ehkä tämän muiston innoittamana Mireille lauloi vielä Pardonne-moi ce caprice d'enfant, tosin kokonaan ranskaksi eikä kertosäettä suomeksi Anteeksi suo, vaikka koko ajan odotin sitä...!






Maman sai vielä Sisteronin kaupungin kultaisen kunniamitalin, ja siihen loppui virallinen osuus. Mathieun klaani vetäytyi kaupunginjohtajan kanssa viimemainitun yksityistyöhuoneisiin ja me muut pääsimme buffetin kimppuun. Meille ei ollut tarjolla samppanjaa, vaan valmiiksi kannuihin sekoitettua kiriä ja yksinkertaisia suolapaloja: pizzasuupaloja, oliiveja, pateeta, nakkeja, tapenadea ja juustopaloja. Hyödynsimme erityisesti kir-kannuja, sillä tarjottavia ei pitkäksi aikaa riittänyt. 

Sitten minä olisin jo ollut lähdössä, kun E. kysyi, enkö haluaisi vielä pyrkiä Mireillen puheille. Koska olimme jo kahteen otteeseen tervehtineet ja jutelleet, koin saavuttaneeni sen, mitä olin tullut hakemaankin. Jotkut kyllä kävivät anomassa sisäänpääsyä, vaihtelevalla menestyksellä. Poliisit vartioivat mairen byroon ovia sisäpuolelta, joten ihan noin vain ei voinut marssia sisälle. E. meni pokkana koputtamaan ovelle ja pyysi sanomaan Hervélle, että la Finlande pyytää audienssia. Meni minuutti, kun Hervé tuli ovelle, tarttui minua kädestä ja veti sisälle kabinettiin. Samaan aikaan sinne tunki joku hysteerinen vanhempi nainen, joka oli koputtanut oveen jo kymmenen kertaa ennen minua eikä millään suostunut uskomaan, ettei hänellä ollut asiaa sisälle. Lopulta poliisien piti puuttua asiaan. 

Mireille istui sisällä perheensä ja kaupunginjohtajan kanssa ja sulkeutui sitten nelistään meidän ja Matiten kanssa pieneen sivuhuoneeseen. Onnittelin molempia myöhässä syntymäpäivien johdosta (Matite 8.7. ja Mireille 22.7.) ja mesdemoiselles olivat oikein otettuja. Mireille kertoi tulevista projekteistaan, uusi painos MM chante Piaf -levystä kahdella bonuksella varustettuna sekä muutama konsertti Venäjällä syksyllä. Minä totesin pahoitellen, etten valitettavasti voi osallistua, koska olen ollut vuoden työttömänä, johon molemmat ottivat kovasti osaa ja vakuuttivat uskovansa, että tilanteeni pian kohenee. Mireille riisui seurassamme jopa aurinkolasinsa ja selitti pitävänsä niitä siksi, että hikoilun takia meikit helposti leviävät ja sitten nettiin joutuu epäedullisia kuvia, joita ei voi mitenkään kontrolloida. Oli sanomattakin selvää, ettei siinä tilanteessa otettu kuvia ennen kuin aivan siististi meikatut silmät oli taas kätketty tummien lasien taakse. Nyt minulla on kuva E:stä, Mireillestä ja itsestäni! (Se jää toki vain yksityiseen käyttöön.)

Sitten palasimme koko porukka takaisin isompaan huoneeseen tervehtimään mamania, Sophieta ja muuta perhettä. Christiane tarjosi meille leivoksia ja kysyi, mitä teen Aixissa, johon minun oli pakko vastata olevani edelleen työtä vailla. Christiane lykkäsi saman tien minulle paperin ja kynän käteen ja pyysi yhteystietojani: "meillä on veljiä Avignonin kaupungintalolla ja nièce paavien palatsissa, te puhutte viittä kieltä, joku voi hyvinkin tietää teille sopivan työpaikan Avignonista!" Vaikka työtä ei löytyisikään, ei tosiaan ole aivan jokapäiväistä saada suosittelijaksi Mathieun perhettä; en tiedä ketään toista tämän luokan tähteä, jonka sisaret tarjoutuisivat noin vain pyytämättä käyttämään suhteitaan työpaikan löytämiseksi fanille. Kaikki tuntemani Mathieun tytöt ovat yhtä ystävällisiä ja vaatimattomia; Sophiekin kiitteli meitä vuolaasti näyttelyyn tulemisesta ja toisteli "kiitos sisareni puolesta", vaikka kyseessä oli hänen näyttelynsä ja Mireille oli siellä vain vieraana! Minä ainakin olisin mennyt tutustumaan näyttelyyn joka tapauksessa ilman näitä avajaisiakin.

Leivokset nautittuamme suukottelimme vielä koko porukan hyvästiksi ja lähdimme onnellisina takaisin kohti Aixia. Laskujeni mukaan tämä oli vähintään kahdeksas kerta, kun tapasin Mireillen näin henkilökohtaisesti, "poskisuukkoetäisyydeltä", mutta joka kerta on aina yhtä ainutlaatuinen ja ikimuistoinen. A la prochaine !         

keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

Kuva päivässä

Olen seurannut parin kuukauden ajan eri blogeissa sekä Facebookissa Photo A Day -haasteita, joiden ideana on julkaista joka päivä valokuva etukäteen annetusta aiheesta. Olen aikonut osallistua kaksikin kertaa, mutta todennut jo ennen aloittamista, etten pystyisi missään nimessä postaamaan kuvaa haasteen jokaisena päivänä. Nyt elokuussa olen kuitenkin periaatteessa kotona ja netin tavoitettavissa päivittäin, joten kokeillaan!

Elokuun lista on tällainen:



Elokuun ensimmäisenä päivänä minun tulee siis ottaa ja julkaista valokuva aiheesta "Outside". Katsotaan, kuinka luovia ratkaisuja tässä vielä keksitäänkään!
 

lauantai 21. heinäkuuta 2012

Koti on vaarallinen paikka

Minulla on muiden valmistusvirheideni lisäksi nilkoissa omituinen vika: ne saattavat milloin tahansa vääntyä sivulle, joko kävellessäni tai pelkästään paikallaan seisoessani, ja saada minut menettämään tasapainoni. Niin kävi taas pari päivää sitten, onneksi tällä kertaa kotona eikä kadulla. 


Olin juuri kantamassa muovista, kovapintaista meikkilaatikkoani keittiöstä takaisin kylpyhuoneeseen, kun oikea nilkkani petti. Asiaa vielä pahensi se, että minulla oli jalassani kotikenkinä käyttämäni kiilakorkoiset sandaalit, jotka kyllä ovat tukevat, mutta ainakin 7 cm korkeat. Kun niillä vääntää nilkkansa ja astuu jalan ulkosyrjän päälle, on tuhoon tuomittu. Kaaduin siis koko ruhoni painolla mutkalle oikealle kyljelleni pieneen koloon sohvan ja eteiskäytävän oven väliin. Meikkilaatikko lensi ryminällä puoliväliin eteistä, ja ensimmäinen refleksini oli tietysti ryömiä tarkistamaan, ettei mikään ollut mennyt rikki. 

Itsekin pysyin onneksi ehjänä, vaikka taisin lyödä itseni sekä seinän kulmaan että lattiaan. Hennompi ihminen olisi jo katkonut kylkiluun tai pari, mutta minulla on ihon alla sen verran suojaavaa pehmustekerrosta, etten saanut kuin mustelmia. Niitä kyllä siunaantui: oikea rintani ja oikea olkapääni lähes kyynärpäähän saakka ovat nyt kivan sinimustakeltaiset, samoin molemmat polveni, ja näytän erehdyttävästi parisuhdeväkivallan uhrilta. Minun on käytettävä hihallisia eikä liian avokaulaisia vaatteita jälkien häviämiseen asti, vaikka käytänkin aamuin illoin mustelmille tarkoitettua Arnican-voidetta. 

Mainitusta nilkkaviastani johtuen minulla on taipumus pudota vähän väliä pyrstölleni. Nyt olin tosin pysynyt pystyssä yhtäjaksoisesti harvinaisen kauan: viimeksi taisin kaatua viime kesänä töissä, ja olin oikein yllättynyt, etten tänä kesänä kaatunut sen paremmin Berliinissä kuin Amsterdamissakaan. Kotona on nähtävästi vaarallisempaa kuin ulkomailla!

Muutenkin elämme parhaillaan jännittäviä aikoja. Kuten edellisessä postauksessa mainitsin, koko Aixin bussiverkosto on uudistettu, mutta ranskalaiseen tapaan uudistus ei ole mennyt aivan kohdalleen.

 (kuva)

Uusissa bussilinjoissa ei nimittäin ole enimmäkseen järjen hiventäkään. Kaupungin sisäisiä linjoja en ole vielä kokeillut, mutta ainakin kaksi meidän kyläämme liikennöivää linjaa 4 ja 18 ovat nykyisellään syvältä kissan hännän alta. Bussi nro 4 kyllä liikennöi klo 23 asti, mikä on hyvin tervetullut uudistus (aikaisemmin viimeinen bussi Aixista lähti klo 21.30), mutta molempien reittejä on muutettu niin, että elämä hankaloituu eikä suinkaan helpotu. Nelosella 10 km:n matka Aixin keskustaan kestää nykyään puoli tuntia ja 18:lla kokonaiset 45 minuuttia! Se kiertää helkutin pitkän kierroksen pitkin autiota maaseutua ja Aixin läntisiä kaupunginosia, joissa en ollut 9 vuoden aikana kertaakaan käynyt. Sen sijaan lähempänä sijaitsevat ja hyödylliset kohteet, kuten työkkäri, eivät enää osu tänne liikennöivien bussien reitille. Ennen kylästä meni bussi suoraan työkkärin ovelle; nyt pitää sinne päästäkseen ensin körötellä puoli tuntia Aixin keskustaan ja ottaa sieltä minibussi nro 19, joka kulkee kerran tunnissa miltei samoja jälkiä takaisinpäin. Onneksi siellä ei tarvitse hypätä yhtenään. Verovirastoon kyllä pääsee nyt kylästä suoraan.

Millä tahansa bussipysäkillä kuulee ihmisten purnaavan uudistusta vastaan eivätkä kuljettajatkaan tunnu ylen tyytyväisiltä siihen. Lehdessä oli taannoin juttu bussimatkustajien kokemuksista: eräs mies kertoi lähteneensä töihin bussilla, jonka oli ollut tarkoitus olla työpaikan edessä klo 8.47. Vielä klo 9.30 hän oli kuitenkin ollut edelleen bussissa kiertelemässä uppo-outoja kaupunginosia ja päässyt lopulta töihin yli tunnin myöhässä. Kivaa lisämaustetta tuovat erilaiset katutyöt, joiden takia bussit eivät pääse kulkemaan edes uusia reittejään; joka kerta bussiin noustessa voikin varautua seikkailuun, sillä ikinä ei tiedä, mitä kautta kunakin päivänä ajetaan ja mihin aikaan lopulta pääsee keskustaan. 

Oheinen kuva kertoo osuvasti kaupunkilaisten tunnelmista (kuva täältä):


 "Tänä kesänä Maryse Joissains (Aixin kaupunginjohtaja) huolehtii menestyksekkäästi Aixin bussiverkostosta"
    

maanantai 16. heinäkuuta 2012

Lomalla pohjoisessa

Niin blogi kuin bloggaajakin ovat olleet kuluneet viikot kesälomalla, mutta tästä päivästä alkaen palataan arkeen syyskuuta ja seuraavaa kesälomapätkää odotellessa. (Minulla toki on periaatteessa jatkuva loma, mutta ymmärrettävästi miellän E:n lomapäivät varsinaiseksi lomaksemme.) 

Tällä kertaa kesälomamme oli kahdella tapaa poikkeuksellinen: E. lomaili heinäkuun alussa eikä kesäkuun lopussa, ja me olimme ensimmäistä kertaa yhdessä ulkomailla:


Minä olin käynyt Amsterdamissa jo kerran aikaisemmin äidin kanssa ja nyt sain vihdoin houkuteltua E:n sinne kanssani. E. on vahvasti sitä mieltä, ettei Ranskasta välttämättä tarvitse lähteä minnekään muualle, mutta Amsterdamin puolesta puhuivat mm. suora ja lyhyt lento, melko pieni ja tiivis keskusta-alue ja kaupungin suhteellisen läheinen sijainti melkein naapurimaassa. 

Ja kyllä se sitten kelpasikin, sekä E:lle että minulle! Pidin kovasti Amsterdamista jo ensimmäisellä vierailullani ja olen edelleen sitä mieltä, että sinne voisi mennä kolmannenkin kerran. Museoita sun muuta näkemistä nimittäin riittää. Me ostimme kolme päivää voimassa olevat I amsterdam -kortit, joilla pääsi paitsi käyttämään ilmaiseksi julkista liikennettä, myös sisään suurimpaan osaan museoita. Niitähän minä rakastan, ja korttia tulikin vilauteltua ahkerasti: 72 tunnin aikana ehdimme käydä 9-10 museossa! (ja vielä kuljeskella ja syödä ja ottaa valokuvia ja ajella raitiovaunuilla umpimähkään edestakaisin.) Osan tunsin jo ennestään, kuten kissamuseo Kattenkabinetin, jonka parasta antia sai vapaasti koskea:



Turha mainitakaan, että palasimme museon muista huoneista varsin monta kertaa kisun luokse! Kissoja näimme sankoin joukoin myös asuntoveneessä, joka toimi hylättyjen löytökissojen vastaanottokotina. Poikkesimme sinne pariksi tunniksi ihailemaan kissoja ja leikkimään niiden kanssa:





Kissojen lisäksi rakastan tunnetusti historiaa, jota löytyy Amsterdamista joka nurkan takaa. Kävimme kahdessa eri museossa, jotka esittelivät rikkaiden sukujen elämää kaupungissa 1600-1800-luvuilla. On paljon kiehtovampaa nähdä, millainen ruokapöytä tai makuuhuone talossa oikeasti asuneilla ihmisillä on ollut, kuin katsella muinaisesineitä vitriineissä perinteiseen museotyyliin. Van Loon suvulla on ollut huikea puutarha:


Willet-Holthuyseneillä taas on ruokailtu ja seurusteltu komeissa puitteissa:




 Linssilude!

Yksi vaikuttavimmista näkemistämme museoista oli kuitenkin Ons' Lieve Heer op Solder eli Herramme ullakolla. Katolisen uskon harjoittaminen julkisesti oli nimittäin 1600-luvulla Amsterdamissa kielletty, joten eräs rikas katolinen kauppias rakensi salaisen kirkkosalin talonsa ullakolle. Yli kaksisataa vuotta ullakko toimi katolisena kirkkona ilman, että talon ulkopuolelta olisi mitenkään voinut arvata sen olemassaoloa:


Saman aikakauden amsterdamilaishistoriaa toiselta elämänalueelta tarjosi aidonkaltainen kopio Hollannin Itä-Intian kauppakomppanian Amsterdam-laivasta. Alkuperäinen upposi Englannin rannikolla 1749, mutta kopio on tehty yksityiskohtia myöten esikuvansa mukaiseksi. 




 Laiva oli totta kai tupaten täynnä turisteja, joten ihmisetöntä kuvaa ulkotiloista ei saanut millään.



Miehistölle oli tarjolla puuroa ja leipää, kapteenin pöydässä sen sijaan nautittiin kanaa, papuja ja viiniä:



Laivan keittiö oli lähes yhtä pieni kuin meillä... mutta minun ei onneksi tarvitse ruokkia 330 nälkäistä merimiestä!

Myös E. viihtyi suurimmassa osassa museoita erinomaisesti ja tuli urheasti kanssani myös käsilaukkumuseoon, mutta välillä minun oli tasapuolisuuden nimissä annettava puoliskon valita seuraava vierailukohde. Niinpä kävimme kidutusvälinemuseossa (josta minua ei todellakaan huvittanut ottaa valokuvia) ja typerässä, muka-pelottavassa Amsterdam Dungeonissa, jossa englantia puhuvat näyttelijät esittivät milloin ruumiinavausta, milloin inkvisition kiduttajaa tai ruttolääkäriä. E. ei ymmärtänyt esityksistä suurinta osaa ja minun piti jatkuvasti puoliääneen tulkata ranskaksi, mitä noituusoikeudenkäynnissä sanottiin tai miten vastateloitettua ruumista käsiteltiin, jotta Rembrandt pääsisi maalaamaan kuulua Tohtori Tulpin anatomianluentoaan. Kierros päättyi vuoristorataan, joita emme kumpikaan harrasta; sain meidät puhutuksi takakautta ulos museosta ilmoittamalla, että minä olen raskaana ja E:llä on verenpainetta ja selkäongelmia. Jälkimmäiset syyt olivat jopa totta, ensimmäinen tietenkään ei!

Emme me toki jokaista neljää päivää viettäneet tiiviisti museoiden seinien sisällä. Perinteisiä maisemakuvia kanavien varsilta kertyi niitäkin, sekä linssiluteella että ilman:








      
Välillä piti myös syödä: 


Löysimme mm. ihanan espanjalaisravintolan, jonka tuoretonnikala-hanhenmaksavartaat ja parsa-pistaasivaahto veivät paitsi kielen mennessään, myös eurot tililtä: 9 tapaksen, litran sangriakannun ja kahden digestiivin illallinen kustansi melkein sata euroa...! Kotioloissa emme ikimaailmassa maksaisi ruoasta noin paljon, mutta tant pis, kun nyt kerran ulkomailla olimme. Tutustuimme myös indonesialaiseen keittiöön ja nautimme perinteisen rijsttafelin eli "riisipöydän":


Käytännössä se sisälsi kulhollisen riisiä ja kymmenkunta pikkuannosta erilaisia indonesialaisia ruokia, jotka olivat herkullisia, mutta kovin vahvasti maustettuja meidän laimeaan makuumme. E. oli erityisen närkästynyt siitä, että leivästä joutui amsterdamilaisissa ravintoloissa maksamaan erikseen; hän ei saa syötyä palastakaan puputtamatta samalla valkoista leipää kuten suuri osa ranskalaisista. Myös vettä oletettiin kaikkialla tilattavan pulloissa: me pyysimme aina tavallista hanavesikarahvia, mutta saimme yleensä vettä laseittain ja jouduimme joka lasillisen jälkeen pyytämään tarjoilijaa täyttämään vesilasimme uudelleen. Onkohan tämä yleinen käytäntö kaikkialla Hollannissa vaiko amsterdamilaisravintoloiden erikoisuus?

Neljä ja puoli päivää kuluivat kovin nopeasti ja viidennestä, paluupäivästä, kehkeytyi ennalta arvaamaton seikkailu. Lentomme lähti viideltä iltapäivällä ja minulla oli tarkoituksena lähteä hyvissä ajoin lentokentälle, jotta olisimme ehtineet syödä ja juoda jotain ja ehkä tehdä muutaman ostoksenkin. Tullessa olimme ostaneet meno-paluuliput varauksesta kulkevaan hotellibussiin (en tiedä, mikä hotel shuttle on suomeksi), jonka oli tarkoitus noutaa meidät hotellilta puoli kolmelta. Hotellin vastaanottovirkailija oli tehnyt varauksen edellisenä päivänä meidän kuultemme ja antanut meille varausnumeron ja tarkan kellonajan sekä neuvonut meitä menemään viereisen ison loistohotellin eteen, koska käytännössä hotellibussit pysähtyivät siinä eikä meidän hotellimme edessä. Me raahasimme hyvissä ajoin matkalaukkumme määrättyyn paikkaan. Satoi ja tuuli hyisesti, minulla oli ylläni pelkkä ohut sifonkipaita (koska Marseillessa olisi tullessamme 30 astetta lämmintä) ja palelin niin, että minun oli avattava matkalaukkuni keskellä katua ja etsittävä sieltä villatakki päälleni. 

Hotellibussia ei kuulunut, takseja ja toisten firmojen busseja kylläkin. 20 minuuttia odotettuamme juoksin takaisin hotelliimme ja kysyin, missä mahtoi olla vika, kun bussi ei ollut vieläkään tullut. Vastaanoton nainen katsoi minua kummissaan ja sanoi, että bussi olikin tällä kertaa poikkeuksellisesti tullut meidän hotellillemme ja lähtenyt saman tien, eikä vastaanotossa ollut mitään tietoa siitä, minkä nimiset asiakkaat kyydin olivat varanneet. Varauksen tehnyt mies ei ollut jättänyt kollegoilleen mitään infoa asiasta eikä tietysti ollut sinä päivänä töissä. 

Lopulta meidän oli pakko lähteä kentälle toisen firman pikkubussilla, jotta ehdimme ajoissa. Jo maksettujen paluulippujen lisäksi jouduimme maksamaan odottamattomasta kyydistä viisikymppiä, ja koska asioilla on tapana mennä aina vain pahemmin pieleen, kuski ilmoitti vasta lentokentän ovella, että hänen luottokortinlukijansa on rikki ja vain käteismaksu kelpaa. Onneksi meillä oli yhteisesti juuri tarvittava summa käteistä! E. oli kiukkuinen kuin ampiainen ja vannoi, ettei ikinä enää lähtisi ulkomaille eikä ainakaan kamalaan ja kylmään ja ankeaan Hollantiin, missä mikään ei onnistu (ihan kuin Ranskassa kaikki menisi aina täydellisesti putkeen...). Matkatavarat jätettyämme juoksimme Schipholin alakerran tuloaulan toiseen päähän alkuperäisen bussifirman palvelutiskille valitusta tekemään ja saimmekin rahat takaisin lippujemme paluumatkaosuudesta. Itse lento sujui normaalisti, mutta Marignanen kentän liukuhihnalla joku turistimies oli vähällä ottaa minun matkalaukkuni ja huomasi vasta viime hetkellä, ettei se ollutkaan hänen. 

Jäimme lentokenttäbussista kylämme viereisellä yritysalueella ja aioimme jatkaa siitä kotiin tavallisella paikallisbussilla. Koko Aixin joukkoliikenteen reitit, pysäkit ja aikataulut oli kuitenkin samana päivänä muutettu perin pohjin eikä kuskeillakaan tuntunut olevan käsitystä siitä, mikä uusi linja menee minnekin ja missä mikäkin pysäkki on. Vaihdoimme kolme kertaa pysäkkiä matkalaukkuinemme ja olimme jo vähällä soittaa naapurimme hakemaan meitä, kun oikea bussi vihdoin saapui. Olimme sinä vaiheessa matkanneet Amsterdamista Aixiin yli kuusi tuntia, joista lennon osuus oli vaivaiset puolitoista tuntia! 

Seuraavana päivänä stressistä ja väsymyksestä selvittyämme E:kin alkoi jo olla sitä mieltä, että ulkomailla oli sittenkin ihan mukavaa ja Amsterdamissa erityisesti. Ehkä ja toivottavasti vielä joskus palaamme sinne.