torstai 19. syyskuuta 2013

Pacsée !

Heinäkuussa kerroin tässä postauksessa, että E. ja minä olimme päättäneet virallistaa suhteemme Pacsilla. Tiistai-iltapäivänä koitti vihdoin H-hetki. Kuten etukäteen arvasinkin, oli toimenpide yhtä kuivan virkamiesmäinen kuin verovirastossa käynti. 

Pacs solmittiin Aixin Tribunal d'instance -tuomioistuimessa, joten ensimmäisenä oli vuorossa lentokentän veroinen turvatarkastus metallinpaljastimineen ja käsilaukun penkomisineen. Minulla oli laukussani pieni metallinen koukku, jolla käsilaukun voi kahvilassa/ravintolassa ripustaa roikkumaan pöydän reunalta, ja se piti luovuttaa pois Pacsin ajaksi. Odottelimme hetkisen ikivanhassa rakennuksessa sijaitsevan tuomioistuimen aulassa ja katselimme ympärillä pyöriviä asianajajia. Ranskalaisilla asianajajilla on nimittäin hienot mustat kaavut, joiden olkapäälle on kiinnitetty tupsupäinen häntä.

(kuvaruutukaappaus Google Street Viewistä)

Itse Pacsin solmiminen tapahtui jossain syvällä tuomioistuintalon syövereissä ikkunattomassa huoneessa, joka muistutti lähinnä bunkkeria. Oikeuden virkamies puhui nopeasti, hiljaa ja epäselvästi mumisten ja sekä E:llä että minulla oli välillä vaikeuksia kuulla ja ymmärtää, mitä mies selitti. Toki tiesin, ettei Pacsin yhteydessä ole tarkoitus järjestää mitään romanttista seremoniaa, mutta sekä miljöö että vastaanotto olivat suoraan sanottuna masentavan ankeat.  

Ja koska Ranskassa ollaan, oli tämäkin prosessi vähällä mennä ensi alkuun pyrstölleen: minulle oli suurlähetystöä myöten vakuutettu, että ranskaksi kirjoitettu ja apostillella viralliseksi vakuutettu virkatodistus Suomesta kelpaa sellaisenaan, mutta virkaintoinen pacsaajamme keksikin, että apostille olisi pitänyt käännättää Aixin tuomioistuimen hyväksymällä suomen kielen auktorisoidulla kääntäjällä, joita on tasan yksi, Nizzassa. Selitin melko tiukkaan sävyyn tuntevani ihmisiä, jotka ovat päässeet jopa naimisiin kääntämättömällä apostillella, mutta kuulemma käännösvaatimus riippuu tuomioistuimesta ja Aixissa käännös pitäisi olla. Jouduin inttämään muutamaan otteeseen, kunnes ukko huokaisi, että antaa nyt sitten olla tämän kerran. (Jos joku tätä lukeva aikoo pacsautua Aixin tribunal d'instancessa, kullanarvoinen vinkki: käännättäkää myös apostille! tai vaihtoehtoisesti vedotkaa minun ennakkotapaukseeni, "on täällä ennenkin suomenkielinen apostille hyväksytty".)

Olimme etukäteen kopioineet netistä Pacs-sopimustekstin, johon tuomioistuimessa lyötiin leima alle, palautettiin meille ja siinä se sitten olikin. Koko operaatioon kului parikymmentä minuuttia. Marssimme ulos oikeustalosta ja mietin, pitäisikö nyt tuntua jotenkin virallisemmalta kuin puoli tuntia aikaisemmin, kun astuimme sinne sisään? En tiennyt olevani erityisemmin minkään seremonioiden perään, mutta kieltämättä kävi mielessä, että joku pienikin juttu olisi ollut kiva olla. Joku, joka saisi tilanteen tuntumaan edes hitusen juhlavalta tai erikoislaatuiselta. Olemmehan me nyt tavallaan vähän niin kuin naimisissa, vaikkei Pacs aivan avioliittoa vastaakaan. 

Juhlistimme asiaa illalla tasokkaassa Le Formal -ravintolassa, jota voin koko sielustani ja sydämestäni suositella jokaiselle täällä päin liikkuvalle. En ole nimittäin vielä eläessäni syönyt yhtä herkullista ateriaa enkä etenkään sellaista ateriaa, jonka hinta-laatusuhde olisi yhtä kohdallaan! Jo ravintolan miljöö hurmasi minut:

  
Se sijaitsee vuodelta 1475 peräisin olevissa kellariholveissa ja on juuri täydellisen pieni ja intiimi. Palvelu on äärimmäisen sulavaa, kohteliasta ja ammattimaista.

Me nautimme yhteensä kuuden ruokalajin aterian, johon sai kiinteiden elementtien lisäksi valita alku-, pää- ja jälkiruoan useasta eri vaihtoehdosta. Aperitiivisamppanjan kera saimme vielä ennen varsinaista ateriaa pienessä espressokupissa kylmää vihanneskeittoa parmesaaniemulsiolla. Ensimmäinen alkuruoka oli 64-asteiseksi keitetty kananmuna tryffelilastuineen munakoisoviipaleella:

   
Seuraavaksi vapaavalintainen alkuruoka. Minä otin tietysti hanhenmaksaa, joka tarjoiltiin vastapaistetun pienen briossin ja sipuli-viikunamacaronin kanssa:


Tätä seurasi jokin kampasimpukka-tryffelicarpaccio, mutta siitä unohdin keskustelun ja ruoasta nauttimisen tuoksinassa ottaa valokuvan. Makupalan ja kolmen alkuruoan jälkeen päästiin varsinaiseen pääruokaan. Minulla oli hanhenmaksalla ja tryffelillä täytettyä häränfilettä taikinakuoressa:


Koskaan ennen en ole syönyt lihaa, joka tuntuu kirjaimellisesti sulavan suussa, mutta nyt olen. Olisin nuollut lautaseni puhtaaksi, jos olisin kehdannut. Taivaallisen herkullista.

Pääruokaa seurasi juusto, joka oli hieman perinteistä juustolautasta originellimpi: tuulihatun kaltaisessa kuoressa oli brie de Meaux -juustoa ja sen päällä marcarponemousse:


Juuston jälkeen oli vuorossa "hedelmä", joka osoittautui mukavan raikkaaksi päärynäsorbetiksi ja sitruunavaahdoksi:


Vasta tässä vaiheessa oli valitsemamme jälkiruoan vuoro. Valinta oli vaikea, mutta päädyin panna cotta -tuhatlehteen, jonka alin kerros oli paistetusta persikasta tehtyä hyytelöä ja ylempi panna cottaa. Seurana karamelli-suolainen voi -vaahtoa ja macaron. Leivoksen päällä vasemmalla näkyy tuubi, joka paljastui armanjakkipipetiksi: siitä sai kostuttaa leivosta alkoholilla makunsa mukaan.


Kaikkein ihmeellisintä oli, että jokainen ruokalaji oli niin hyvin mitoitettu, ettei missään vaiheessa tullut ähkyä tai ylitäyttä oloa. Ihmettelimme E:n kanssa, kuinka tämä on ensimmäinen ravintola, jonka ruoasta tai palvelusta emme löytäneet edes yhtä pienintä moittimisen tai parantamisen aihetta. Tarjoilija hymyili korvasta korvaan ja myönsi, että harvoin heitä kehutaan yhtä paljon kuin me teimme. Illallinen oli yhtään liioittelematta täydellinen ja Formalista tulikin välittömästi uusi suosikkipaikkamme niille kerroille, kun on jotain erityistä juhlittavaa. 

Kuten jo aiemmin mainitsin, hinta-laatusuhde oli enemmän kuin kohdallaan: maksoimme kumpikin koko 6+1 ruokalajin menusta 47 euroa! Olen syönyt ravintoloissa, joissa puolet pienempi menu maksoi sata euroa ja laatu ei ollut lähelläkään tätä. Le Formaliin on ehdottomasti tehtävä pöytävaraus vähintään viikkoa etukäteen, mutta suosittelen paikkaa todella. 
       

tiistai 17. syyskuuta 2013

Alpstagram

Loma tuli, oli ja meni. Kahden viikon lepo tuli todella tarpeeseen ja vaikka palasinkin töihin heti paluutamme seuraavana päivänä, oli järkevä veto aloittaa kesäloman jälkeinen työrupeama perjantaina! Olin siis töissä vain yhden päivän ennen viikonloppua. Lauantaina olikin vuorostaan luvassa odottamatonta ryskettä ja jytinää, mutta siitä lisää seuraavassa postauksessa.

Koska tämä oli kahdestoista kerta, kun lomailimme samoissa maisemissa, en ottanut tällä kertaa edes oikeaa kameraa mukaan. Sen sijaan nappailin kuvia Instagramiin fiiliksen mukaan siellä, missä kulloinkin kuljimme. Seuraavassa Instagram-satoa Valgaudemarin laaksosta ja vähän muualtakin.

Otin aamuisin kuvan ympäröivästä maisemasta heti ikkunaluukut avattuani. Useimmiten oli kaunista ja aurinkoista, välillä taas vuoret olivat kadonneet pilvien keskelle. 










Vierailimme samoilla seuduilla kuin ennenkin. La Saletten pyhiinvaelluspaikalla ja kanadalaisten lento-onnettomuuden uhrien hautausmaalla...







Casset'n vesiputouksella...


... ja Saint-Bonnet'n suloisessa pikkukaupungissa:



 Välillä viihdyimme koko päivän hotellilla, joko puutarhassa istuen tai polskimassa:





Naapurin hanhet pistäytyivät tervehtimässä kaupunkilaisia kesänviettäjiä:


Aivan liian aikaisin löysimme itsemme jälleen La Saulcen tietullilta, jonka jälkeen on edessä 140 km moottoritietä suoraan Aixiin. Tällä kohdalla viimeistään tajuaa, että loma on peruuttamattomasti ohi.


Onneksi ensi kesänä, jos kaikki sujuu kuluvan vuoden aikana hyvin, suuntaamme jälleen "kesämökillemme" vuorille.