keskiviikko 19. elokuuta 2015

Ylimääräinen lapsi ja muuta jännää

Ranskassa asuessa joutuu väistämättä tekemisiin erinäisten virkamiesten ja viranomaisten kanssa, oli kyse sitten sairausvakuutuksesta, työvoimatoimistosta, kaupunginhallinnosta tai verotuksesta. Joskus, yleensä harvoin, asiat edellämainittujen kanssa hoituvat hyvin ja sujuvasti, mutta tavallisempaa on, että vähintään yksi juttu menee jossain vaiheessa pieleen. 

Vaihdoin jokin aika sitten muutaman ranskansuomalaisen kanssa kokemuksia täkäläisestä sairausvakuutuksesta eli Sécusta. Minullakin oli työttömyysaikoinani kahnauksia Sécun kanssa: välillä oikeuteni sairausvakuutukseen ei ollut voimassa ja sitten taas yhtäkkiä olikin, välillä taas minun piti kopioida ja lähettää kuukauden välein viiden sentin paperinivaska-anomus saadakseni minulle kuuluvan vähävaraisten lisäsairausvakuutuksen. 

Työpaikan saatuani on Sécu onneksi antanut minun elää rauhassa enkä ole kuullut heistä pitkään aikaan mitään. Käyn harvoin lääkärillä ja minulla on työpaikan puolesta lisäsairausvakuutus, mutuelle tai complémentaire santé, joten ainakin toistaiseksi kaikki toimii kohdallani ihanteellisesti. *ristii sormet ja koputtaa puuta*

Toisilla kohtalotovereillani eivät asiat rullaa ihan yhtä hyvin. Keskustelussa tuli ilmi tapauksia, jotka nostattaisivat hiukset pystyyn, jos ne eivät samaan aikaan olisi niin hulvattoman hauskoja. Seuraavassa muutama esimerkki:

Ranskassa alaikäiset lapset merkitään vanhempiensa sairausvakuutukseen. Ranskalaisen kanssa naimisissa oleva useamman lapsen äiti huomasi yllättäen, että yhden lapsen sukunimi oli vaihtunut Sécun tiedoissa. Uusi sukunimi oli HELSINSKI.

Tuttavan tuttava oli saanut kirjeen, jossa pyydettiin selvittämään, miksi perheen kaksosista vain poika kävi koulua eikä tyttöä ollut ilmoitettu kouluun lainkaan. Todellisuudessa perheessä oli vain yksi lapsi, poika. Sécun tietoihin oli merkitty perheen lapsiksi kaksoset tyttö ja poika, joista tytöllä oli sama nimi kuin perheen äidillä. Oli kuulemma ollut vaikea saada Sécu uskomaan, että lapsia tosiaankin oli vain yksi eikä tytärtä ollut hukattu minnekään.

Toinen tutuntuttu oli sattumalta huomannut, että hänen Sécu-tietoihinsa oli pyytämättä ja yllättäen ilmestynyt ylimääräinen, tuntematon lapsi. Vasta kuukausien paperisodan jälkeen vieras lapsi oli saatu poistettua hänen Sécustaan ja takaisin oikeiden vanhempiensa Sécuun. 

Erään ranskansuomalaisperheen osoite oli eräänä kauniina päivänä muutettu aivan toiseksi, jopa eri departementtiin. Väärän "uuden" departementin sairauskassasta oli jopa lähetetty tervetuliaiskirje. Ongelmana oli vain, ettei perhe ollut alunperinkään muuttanut. Sécusta valitettiin, ettei perheen tietoja saada millään siirrettyä takaisin oikeaan asuindepartementtiin, koska se on niin iso prosessi. Oikeasta departementista väärään muuttaminen ilmeisesti ei ole iso prosessi, koska se tapahtui kenenkään tekemättä yhtään mitään. Tässäkään tapauksessa Sécu ei millään suostunut uskomaan, ettei perhe oikeasti ollut muuttanut. En tiedä vieläkään, miten tapaus lopulta selvisi, vai selvisikö ikinä.

Kolmas tuttava tunsi ranskalaismiehen, jonka syntymävuosi oli merkitty väärin Sécun tietoihin. Ei siinä sinänsä mitään, näppäilyvirheitä sattuu, mutta tässä tapauksessa syntymävuodeksi oli merkitty 1055 eikä 1955. Kaikissa virallisissa sairausvakuutuspapereissa miehen ikä on siis 960 vuotta. Mies on kuulemma vuosien ajan yrittänyt korjata asiaa, mutta luovuttanut lopulta, koska Sécun lupauksista huolimatta hän pysyi sitkeästi yli 900-vuotiaana.  

Repikää näistä sitten. Kiva maa tämä rakas Ranska.
           

maanantai 10. elokuuta 2015

Iltapäivä 1700-luvulla

Eilen sain vihdoin aikaiseksi mennä tutustumaan jo alkukesästä avattuun Aixin uusimpaan museoon, tai kuten sen nimi kertoo, taidekeskukseen. 

Caumont Centre d'art sijaitsee aivan Aixin ydinkeskustassa, Cours Mirabeaun ja Lycée Mignet'n välissä. Aiemmin paikalla toimi konservatorio, mutta alkujaan taidekeskuksen rakennus on hôtel particulier, aateliston kaupunkitalo. Hôtels particuliers ovat aixilainen erikoisuus ja niitä on kokonainen kaupunginosa täynnä, quartier Mazarin eli kardinaali Mazarinin veljen 1600-luvulla rakennuttama "uusi keskusta" Cours Mirabeaun oikealla puolella. Suurin osa näistä valtavista kaupunkipalatseista on peräisin 1600-luvun lopulta tai 1700-luvun alusta. Nykyisin niissä ei enää asu aatelisia, vaan suurin osa taloista on pilkottu asunnoiksi, toimistoiksi ja liiketiloiksi.

Hôtel de Caumontin rakentaminen alkoi 1715, mutta se valmistui vasta kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin, jolloin sen alkuperäinen rakennuttaja Cabannesin markiisi oli jo aikoja sitten kuollut. Rahapulassa markiisin perikunta myi talon rikkaalle de Brunyn perheelle. Palatsista tuli Aixin seuraelämän keskus aina vallankumoukseen asti. Suvun päämiehen kuoltua 1795 talo periytyi ensin hänen pojalleen, joka kuitenkin kuoli muutamaa vuotta myöhemmin köyhyydessä ja kurjuudessa Rouenissa, ja lopulta hänen tyttärelleen Paulinelle, Caumontin markiisittarelle. Omistajasuku vaihtui vielä moneen otteeseen, kunnes 1960-luvulla Aixin kaupunki osti rakennuksen ja sijoitti sinne konservatorion. 

Nyt hôtel de Caumont on jälleen vaihtanut omistajaa ja käyttötarkoitusta, mikä on sekä aixilaisten että turistien kannalta hieno asia. Paikka on nimittäin upea. 


Yleensä hôtel particulier ei sijaitse heti kadun varrella, vaan sisemmällä tontin keskellä. Talon erottaa kadusta iso portti, porte cochère, ja laaja etupiha:


Isosta portista päästiin aikoinaan ajamaan hevosvaunuilla suoraan hôtel particulier'n pääsisäänkäynnin eteen ja laaja etupiha mahdollisti vaunujen kääntämisen. 

Taidekeskukseen mennään sisään entisen palvelusväen siiven kautta ja kuljetaan vaunupihan läpi talon pääovelle. Sisään astuttuani jäin heti ihailemaan pääportaikon taidokkaita takorautakaiteita:


Porrastasanteelta on tällainen näkymä alas aulaan:


Nyt sisälle marssii lähinnä turisteja, mutta viivyttelin portaikossa kuvittelemassa, kuinka talon muinaiset emännät markiisitar de Réauville ja paronitar de la Tour-d'Aigues nousivat elegantisti vaunuistaan ja kiirehtivät 1700-luvun panier-puvuissaan portaita ylös asuinkerroksiin. Tilat nykyisin vallanneet shortsi-sandaali-selkärepputuristit eivät sopineet miljööseen sitten ollenkaan...! 

Yläkerrasta on kunnostettu kaksi huonetta entiseen asuunsa. Toinen niistä on musiikkisali:




Voisin niin nähdä itseni istumassa tässä epookkipuvussa keskustelemassa markiisitarten ja herttuatarten kanssa! Tietenkin olen pelkkä roturière, aateliton, mutta haaveissaanhan voi olla aivan mitä tahansa...

Musiikkisalin takana sijaitsee markiisitar Pauline de Seytres de Caumontin makuuhuone, jossa samoin vietin pitkän tovin:







Miksi enää ei ole tällaista? Miksi minun makuuhuoneessani ei ole kultakoristeita, kattokruunua, katosvuodetta, punaisia samettinojatuoleja, kultakehyksisiä peilejä ja muotokuvia? Miksi vaatekaappini on täynnä kirjavia polyesterkesämekkoja eikä vaaleanpunaisia silkkipukuja? Toisaalta komeat puitteet eivät ole onnellisen elämän tae: Pauline kuoli lapsettomana leskenä, yksinäisenä ja erakoituneena loistonsa menettäneessä palatsissaan...

Pääasiassa uudessa taidekeskuksessa on kuitenkin, totta kai, taide. Syyskuun 20. päivään asti siellä voi nähdä Canaletton maisemamaalauksia Venetsiasta ja Englannin maaseudulta. Niistä en ottanut kuvia, paitsi tästä "kolmiulotteisesta" installaatiosta, joka on koostettu Canaletton eri maalauksista:



Suoraan sanoen itse hôtel particulier ja sen historia kiehtoivat minua paljon enemmän kuin varsinainen näyttely, joka toki oli kiinnostava. Venetsiaa paremmin tunteva olisi saanut siitä varmasti enemmän irti; itse olen viettänyt siellä yhden päivän joskus alle 10-vuotiaana eikä minulla ole siitä juurikaan henkilökohtaisia muistikuvia.

Näyttelyn jälkeen oli vuorossa – ah ihanuutta – museokauppa. Olen heikkona museokauppoihin enkä koskaan pääse niistä ulos ostamatta jotain. Caumont Centre d'artin museokauppa varsinkin oli koitua kohtalokseni:



Se oli täynnä toinen toistaan ihastuttavampia vaaleanpunaisia ja ruusuntuoksuisia hörhellyksiä: parfymoitavia kangasruusuja, viuhkoja, huiveja, helmikoruja, hedelmämarmeladikarkkeja, kukan terälehtiä, teeastiastoja... Viivyin kaupassa varmasti pitempään kuin koko taidenäyttelyssä, en vain millään malttanut lähteä sieltä pois. Kiertelin, nuuhkin, hypistelin ja ihailin. Laskin rahojani, tein ostopäätöksiä ja pyörsin ne, päätin olla järkevä ja olla tarvitsematta vaaleanpunaista viuhkaa à 40 euroa... Lopulta maltoin lähteä vain kahden kirjan kanssa:


Otteita 1700-luvulla eläneiden naisten muistelmista ja päiväkirjoista sekä "Salainen opas Aix-en-Provenceen", joka kertoo kaikenlaisia mehukkaita yksityiskohtia Aixin historiasta.

Kaupasta selvittyäni ei ihmeiden aika ollut vielä ohi, sillä löysin vahingossa uuden lempipaikkani tässä kaupungissa: Caumontin kahvilan!




Voisin viettää helposti kokonaisen päivän tässä miljöössä ja viihtyisin huomattavasti paremmin kuin Cours Mirabeaun kahviloiden terasseilla. Paikka on kuin tehty minulle! Tällä kertaa en jäänyt teelle ja kakulle, koska E. odotti kotona ruoanlaittajaa saapuvaksi, mutta heti seuraavan tilaisuuden tullen palaan tuonne aikakauden kirjallisuutta mukanani ja vain nautiskelen. Jopa naistenhuoneessa on kattokruunu ja muotokuvia:



Kahvila jäi siis seuraavaan kertaan, mutta puutarhassa vietin sentään rauhallisen puolituntisen rentoutumassa ja haaveilemassa.


Kaksiosaisen puutarhan varjoisa, idyllinen ylätaso on kahvilan käytössä. Alapuutarha vasta komea olikin:



Tältä se näytti alhaalta käsin:


Istuskelin tässä pitkään kaikessa rauhassa ja kuvittelin siirtyneeni ajassa 250 vuotta taaksepäin. Minulla ei ollut enää aurinkolaseja, poninhäntää, polyesterkesämekkoa eikä älypuhelinta Instagrameineen, vaan päivänvarjo, korkea kampaus, tiukalle nyöritetty korsetti ja pastellivärinen, ruusuin, rusetein, nauhoin ja pitsein koristeltu puku, joka oli melkein yhtä leveä kuin penkki, jolla istuin. Esimerkiksi tähän tapaan:

    (kuva)

Puhelimen sijaan kädessäni oli nahkakansiin sidottu kirja ja samettityynyllä jaloissani nukkui pieni koira. En ollut enää satunnainen aixilainen, vaan markiisitar, joka poikkeuksellisesti oleskeli kesällä kaupunkitalossaan eikä sukunsa linnassa. Minulla ei ollut autoa viereisessä Mignet'n parkkihallissa, vaan kahden hevosen vetämät vaunut ja ajuri. 

Olin päässyt kuvitelmissani jo mukavan kauas pois proosallisesta nykyajasta, kun E. soitti ja kysyi, milloin tulen kotiin ja mitä syödään. Puf! muutamassa sekunnissa takaisin elokuuhun 2015. Ehkä niin onkin parempi; syntyperäni perusteella minulla ei todellisuudessa olisi ollut mitään asiaa sen paremmin hôtel particulier'n puutarhaan kuin oikean markiisittaren tuttavapiiriin, eikä ole sanottua, että elämä 1760-luvulla olisi ollut yhtään niin houkuttelevaa kuin tältä vuosituhannelta käsin kuvittelen.    

keskiviikko 5. elokuuta 2015

Sorgue-joen alkulähteellä

Sunnuntaina innostuimme E:n kanssa lähtemään pitkästä aikaa kotiseuturetkelle. Kohteeksi valikoitui Fontaine de Vaucluse, noin 600 asukkaan pikkupaikkakunta reilun tunnin ajomatkan päässä Aixista. 

Kylän läpi virtaa Sorgue-joki, joka yhtyy Avignonissa Rhôneen. Saavuimme juuri sopivasti lounasaikaan ja saimme pöydän terassilta aivan joen yltä:





Fontaine de Vaucluse on etenkin kesäaikaan turistien suosiossa ja joen varrella on ravintoloita vieri vieressä. Me valitsimme paikan nimeltä La Vanne Marel ja suosittelen sitä lämpimästi, jos joku teistä sattuu vierailemaan paikkakunnalla. Lounaamme oli tällainen:


Ensin tuoretta pehmeää chèvreä, johon oli sekoitettu silputtua minttua (ihanan raikas hellepäiväalkupala, tätä täytyy kokeilla kotonakin!);


Seuraavaksi juuri täydellisen kypsää ankanrintaa paksussa hunajakastikkeessa;


ja lopuksi panna cotta mangopäällysteellä. Jos olisin tiennyt, että jälkiruoka koostuu kahdesta pienestä annoksesta, olisin pyytänyt kahta eri kastiketta. Kaiken tämän seurana tietysti roséta runsaiden jääpalojen kera.

Me istuimme tällä siltaterassilla aivan sen vasemmassa päädyssä:


Kuvasta näkee hyvin, kuinka puhdasta ja kirkasta Sorguen vesi on. Pohjan kirkkaanvihreät vesikasvit näyttivät aivan salaatilta...!

Fontaine de Vauclusen pääasiallinen nähtävyys on satoja metrejä syvä kalliokuilu, jonka pohjan lähteestä Sorgue-joki saa alkunsa. Kuilulle johtaa jyrkkä ja pölyinen polku, jolla vilisee turisteja kuin muurahaisia. Minä pysähtelin vähän väliä ottamaan kuvia maisemista:




Kiipeäminen osoittautui lopulta turhaksi, sillä ylhäällä odotti vain jylhä, jopa 800 metriä korkea kallio. Sen alla sijaitsee kuilu, jonka syvyydeksi on toistaiseksi saatu mitattua -308 m. Tiettyinä aikoina vuodesta veden pinta nousee niin korkealle, ettei se enää pysy kuilussa vaan valuu yli ja virtaa valtavalla voimalla alas joenuomaan; virtaavilla kuutiometreillä mitattuna Fontaine de Vaucluse on maailman viidenneksi suurin lähde. Valitettavasti parhaillaan veden pinta on vain 2,8 metrissä, kun sen kuilun reunan yli noustakseen tulee olla vähintään 21 metriä. 

Omien puutteessa lainasin Fontaine de Vauclusen Wikipedia-artikkelista kuvat hahmottamaan eroa vedenpinnan ollessa matalalla ja korkealla. Tällainen se on tällä hetkellä:

kuva: Wikipedia/Philipp Hertzog

Tässä taas vedenpinta on korkealla ja vesi ryöppyää kuilusta:

kuva: Wikipedia/Abujoy

Fontaine de Vauclusen kylä on antanut nimen koko Vauclusen departementille. Nimi tulee latinasta vallis clausa, suljettu laakso, ja johtuu siitä, että laakso päättyy umpikujaan juurikin tähän Sorgue-joen alkulähteen paikalle. 

Lähteen lisäksi kiinnostavaa nähtävää kylässä ovat kaksi ikivanhaa, yhä toimivaa vesiratasta. Toinen niistä sijaitsee keskusaukion vieressä:


Toinen taas 1400-luvulta peräisin olevan paperinvalmistamon yhteydessä:



Myös runoilija Petrarca (jota ranskalaiset kutsuvat nimellä François Pétrarque, täällä kun suuri osa nimistä väännetään ranskalaiseen muotoon) oleskeli useampaan otteeseen pitkiä aikoja Fontaine de Vauclusessa 1300-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Petrarcan asuintalon paikalla sijaitsevassa talossa on pieni runoilijalle omistettu museo, jossa me emme kuitenkaan käyneet. Taloa ei voi olla huomaamatta, sillä se sijaitsee heti keskusaukion jälkeen, Sorguen yli vievän sillan toisessa päässä vasemmalla puolella:


       
Tekstistä on vaikea saada selvää, mutta siinä lukee:

Et jusqu'à aujourd'hui où eut donc ce lieu
Je ne dis pas de plus beau mais de plus célèbre
Si ce n'est mon séjour ce lieu est devenu
Grâce à moi non moins célèbre que grâce
A sa source magnifique. 

François Pétrarque 1304-1374 

Vanhasta kielestä on vaikea saada aikaan järjellistä käännöstä, mutta lyhyesti sanottuna Petrarcan mukaan Fontaine de Vaucluse ei ole kuuluisa ainoastaan Sorguen lähteen ansiosta, vaan myös hänen ansiostaan.