maanantai 16. marraskuuta 2015

Vailla sanoja

Kuinka puhua käsittämättömästä? Mistä löytää oikeat sanat kuvaamaan sellaista, jota on mahdotonta ymmärtää? Miten pukea sanoiksi järkytys, pelko, ahdistus, suru, myötätunto... ja ennen kaikkea se jatkuvasti mielen perukoilla lymyävä ajatus: se olisin voinut olla minä? 


Kuinka monta kertaa elämässäni olenkaan istunut pariisilaisessa konserttisalissa, kahvilan terassilla, ravintolassa ja baaritiskillä? Tänä viikonloppuna matkustin Amsterdamiin, mutta olisin aivan yhtä hyvin voinut olla menossa Pariisiin. Olisin voinut tavata ystäviäni pitkästä aikaa, istua kaikessa rauhassa juttelemassa lasillisen äärellä poikkeuksellisen leutona marraskuun iltana, nauttia tunnelmasta, jälleennäkemisestä, vilkkaasta iltaelämästä... ja päätyä yhdessä silmänräpäyksessä jalkakäytävälle vuotamaan kuiviin saatuani osuman tai pari sota-aseen luodeista. Onneksi kohtalo päätti tällä kertaa, että istuisin sen sijaan amsterdamilaisen taksin takapenkillä, väsyneenä työpäivän ja myöhästyneen lennon jälkeen mutta innoissani tulevasta viikonlopusta, ihaillen kaupungin jouluvaloja ja toivoen, ettei lauantaina sataisi. Samaan aikaan Pariisissa teurastettiin 130 ihmistä, jotka minun laillani olivat päättäneet työviikkonsa, iloitsivat edessä olevasta viikonlopusta, ehkä suunnittelivat, mitä lauantai-iltana syötäisiin tai mitä elokuvaa mentäisiin katsomaan sunnuntai-iltapäivänä.

Tänään on kymmeniltä työpaikoilta puuttunut kollega, joiltakin ehkä useampikin. Työkaverit eivät koskaan enää tervehdi toisiaan joka-aamuisella poskisuudelmalla, vastaa sähköposteihin, hengaile juttelemassa kahviautomaatilla, kerro lomasuunnitelmistaan tai lähde yhdessä työpäivän jälkeen aperitiiville. Työhuoneet ovat pysyneet tyhjinä, tietokoneiden näytöt pimeinä ja mustina.  


Vietin kaikesta huolimatta suunnittelemani mukavan viikonlopun Amsterdamissa. Kävelin kanavien varsilla, otin valokuvia, kävin museoissa ja tein, mitä kulloinkin sattui huvittamaan. Mutta sydämeni ei ollut oikeasti mukana. Kahvilassa lounaalla istuessani selasin lakkaamatta Facebookia, jaoin koskettavia kuvia ja linkkejä, katselin ikkunasta ulos halutessani piilottaa tarjoilijalta väkisin silmiini nousseet kyyneleet. Tosin selitykseksi olisi taatusti riittänyt "olen ranskalainen". Valvoin hotellihuoneessa aamuyön tunneille, vaihtelin kanavia TV5 Mondelta BBC:lle, CNN:lle, ZDF:lle. Eri kielet, mutta kaikkialla samat kauhistuttavat kuvat, tärisevät videopätkät, järkyttyneen näköiset toimittajat, hampaisiin asti aseistautuneet poliisin erikoisjoukot ja taustalla laukausten äänet. Nainen roikkumassa viimeisillä voimillaan ikkunan ulkopuolella. Miehiä kadulla raahaamassa osuman saaneita ihmisiä suojaan talojen porraskäytäviin. Juoksevia, kirkuvia ihmisiä. Laukauksia, niin järkyttävän monta laukausta.

Vuosi loppuu kuten se alkoikin. Tammikuussa Charlie Hebdon ja Hyper Cacherin jälkeen kirjoitin, ettei tällaista voi tapahtua Ranskassa. Ei täällä, ei minun maassani, ei keskellä rauhallista ja sivistynyttä Eurooppaa. Ja nyt se tapahtui uudelleen, mutta paljon pahempana, paljon laajempana, vielä paljon järkyttävämpänä. Charlie Hebdon iskuille oli vielä jonkinlainen syy, kosto pilapiirroksista. Perjantain verilöylylle ei ole. Kaikki uhrit olivat viattomia, sattumanvaraisia sivullisia, joilla ei ollut mitään tekemistä Syyrian pommitusten, Daechin tai minkään muunkaan kanssa. Aivan satunnaisia ihmisiä, kuten minä tai sinä, joka juuri nyt luet tätä. Ihmisiä, jotka olivat päättäneet mennä perjantai-iltana konserttiin, ravintolaan, drinkille, jalkapallo-otteluun ja maksoivat siitä hengellään. "Minun piti lahjoittaa pojalleni lippu konserttiin, mutta lahjoitinkin hänelle kuoleman", oli erään uhrin isä kommentoinut sosiaalisessa mediassa. 

Amsterdamissa söin pitkän päivän päätteeksi uunituoreen vohvelin, jonka päällä oli sekä Nutellaa että tomusokeria. Juuri sellaisen ällöhirvitysmakeuden, jota ensin tekee mieli ja sitten syömisen jälkeen harmittaa, että tuli sorruttua siihen. Nyt söin vohvelini hyvillä mielin, harmittelematta vähääkään. Ajattelin kaikkia niitä uhreja, jotka ehkä olivat suunnitelleet paistavansa viikonloppuna vohveleita perheelleen. Tai syövänsä sellaisen sitten, kun he olisivat ensin päässeet eroon parista ylimääräisestä kilosta. Tai ylipäätään tekevänsä jotakin, mitä tahansa, "sitten myöhemmin" – huomenna, ensi viikonloppuna, joulukuussa, ensi kesänä – ja jotka eivät koskaan enää saa siihen tilaisuutta. Minä päätin vastedes tekeväni asioita juuri silloin kun siltä tuntuu ja kun siihen on mahdollisuus. Ostaa uuden käsilaukun, lukea hyvän kirjan, lähteä viikonlopuksi jonnekin, juoda tavallisena arki-iltana samppanjaa. Koska ikinä ei voi tietää, tuleeko seuraavaa tilaisuutta enää koskaan.


Kotona halasin E:tä tavallistakin tiukemmin. Painauduin hänen kylkeensä, hengitin syvään rakkaan ihmisen tuttua tuoksua ja kiitin Luojaani, etten ollut yksi niistä uhrien vaimoista, joiden puoliso ei tule enää koskaan kotiin.