Esimerkkiarkipäivä suoraan elävästä elämästä

Kun pari viikkoa sitten kyselin, mistä aiheista blogissani haluttaisiin lukea, melkein jokaisessa vastauksessa mainittiin ranskalainen perusarki. Allez, täältä pesee kun kerran pyysitte: millainen on normipäivä tässä tavallisessa, tylsähkössä elämässäni?

Aamulla minulla on kello soimassa vaihtelevasti välillä 5.45 - 6.15. Aikaisemmin heräsin systemaattisesti klo 5.30, mutta olen varmaan vanhentunut muutamassa kuukaudessa sen verran, etten millään enää jaksaisi herätä ihan niin aikaisin. Kaikista työkavereista minä asun lähimpänä byroota, vähän alle 5 km:n päässä, ja herään silti kaikkein aikaisimmin (sanotaanko oikeasti noin? kuulostaa kummalta). Tykkään kuitenkin mieluummin herätä ajoissa ja tehdä kaikki pitkälliset aamutoimeni rauhassa kuin nukkua viime hetkeen saakka ja riehua sitten puoli tuntia hulluna, kun pitäisi jo olla valmista eikä ole. 

Mitä näihin tärkeisiin aamutoimiini sitten kuuluu? Yleensä aloitan lounassalaatin valmistuksella. Todennäköisesti olisi järkevämpää tehdä salaatti valmiiksi edellisiltana kuin istua kuudelta aamulla puolinukuksissa keittiön pöydän ääressä pilkkomassa kurkkua, mutta kun en tykkää yön yli jääkaapissa muovipurkissa nukkuneesta eväästä. Samana päivänä valmistetussa salaatissa on ihan erilainen tuoreuden tuntu, tai sitten se on pelkästään psykologista. 

Kun lounas on valmis, menen suihkuun, pesen ja kuivaan hiukseni ja herätän sitten E:n. Tässä vaiheessa aikaa heräämisestä on kulunut noin tunti. Tehokkaampaa olisi, jos a) meillä olisi kaksi kylpyhuonetta tai b) voisimme olla siellä molemmat yhtä aikaa, mutta kylpyhuoneeseemme ei kerta kaikkiaan mahdu kahta ihmistä samanaikaisesti. Minä en pääsisi kiipeämään pois kylpyammeesta, jos E olisi samaan aikaan pesemässä hampaitaan, koska kylpyammeen ja pesualtaan välillä on ehkä noin 50 cm tilaa. E vielä ylpeilee, että meidän asunnossamme on isompi kylppäri kuin naapureilla. En viitsinyt sanoa, että vanhempieni kylpyhuone on suunnilleen olohuoneemme kokoinen ja kyseessä on tavallinen rivitalo eikä mikään ökyhuvila. Tästä kuvasta saa käsityksen mittasuhteista:

     

Kun olen saanut E:n hereille, menen olohuoneeseen meikkaamaan. Siihen kuluu 30-45 minuuttia riippuen siitä, kuinka yksinkertaisen tai monimutkaisen sotamaalauksen kulloinkin päätän tehdä. Joskus olisi kiva mennä töihin ilman meikkiä tai pelkällä ripsivärillä, mutta ne harvat kerrat kun olen moista yrittänyt, saan osakseni vaivihkaisia katseita ja kommentteja tyyliin "ethän vaan ole kipeä" tai "onhan sinulla kaikki hyvin". Olen opettanut nämä penteleet liian hyvään...! 

Itse asiassa aamutoimillani on samanlaiset "time slots" kuin lentokoneilla tai tv-ohjelmilla: kaikki tapahtuu suunnilleen samaan aikaan joka aamu. Jos meikki on valmis klo 7.50, tiedän olevani aikataulussa; jos olen jo pukeutunut klo 7.40, olen aikataulusta edellä; ja jos kaikki on vielä vaiheessa kello kahdeksalta, on aamu menossa pahasti ns. reisille. Tämän takia pyrin aina valitsemaan vaatteeni ja käsilaukkuni ym. asusteet jo edellisenä iltana, koska aamulla minulla ei todellakaan ole aikaa seisoskella vaatekaapin edessä pohtimassa, huvittaisiko tänään laittaa harmaa hame vai punamusta mekko. Joskus tietty käy niinkin, ettei edellisiltana valittuja vaatteita yhtäkkiä ollenkaan huvitakaan pukea päälle, mutta se ei onneksi ole ihan normiarkea. 

Yleensä olemme E:n kanssa talosta ulkona varttia yli kahdeksan. Lähtöä edeltää joka aamu jonkinlainen säätö, kun E pohtii (ja kysyy totta kai minun mielipidettäni!), pitäisikö ikkunaluukut sulkea vai jättää auki ja viedäänkö roskat tänään vai vasta huomenna. Hän myös laittaa edellisiltana tiskatut tiskit takaisin paikoilleen, pesee silmälasinsa ainakin kaksi kertaa, pyyhkii pöydän ja tekee kaikenlaista, mikä minun mielestäni voisi vallan hyvin odottaa iltaan. Mitä väliä, onko pöydällä tomaatinsiemenlimaa tai leivänmuruja, kun kumpikaan ei ole kotona niitä näkemässä? Kuulemma töihin ei voi lähteä, jos kotona on jokin epäsiisteys odottamassa. Toista kertaa en kyllä ota puolisokseni pesukarhua... Toki ajatuksena olisi pärjätä tällä yhdellä ja samalla puolisolla loppuelämä. 

Aamiaista syömme kotona vain viikonloppuisin, arkiaamuina menemme kahvilaan. Kylässä on neljä baari-kahvilaa, joista jokaisella on oma asiakaskuntansa eikä kenellekään tulisi mieleenkään mennä muihin kolmeen. Kahvilat aukeavat seitsemän maissa. Useimmat juovat vain nopean perusespresson, mutta me otamme aina saman perusaamiaisen: E:lle iso maitokahvi, minulle pienempi maitokahvi ja kolme tartines eli voileipää, käytännössä kirjaimellisesti leipää ja voita eli kolmeen osaan leikattu, halkaistu patonki, jolloin kumpikin saa kolme puolikasta. Yhdellä puolikkaalla on voita ja hilloa, kahdella muulla pelkkää voita. Kuitupitoisia ja ravitsevia aamiaisia puurolla ja kinkkujuustoleivillä ei täällä harrasteta. Satunnaisesti poikkeamme leipomossa ennen kahvilaan menoa ja nappaamme mukaamme tuoreita, vielä kuumia croissanteja ja/tai suklaaleipiä, mutta hyvin harvoin, sillä ne ovat tuhoksi sekä E:n kolesterolille että minun linjoilleni. 

Kahvilassa kuluu normaalisti puolisen tuntia. Minä luen sanomalehden ja E höpöttää vieressä ja häiritsee lehdenlukuani. Sitten lähdemme kumpikin töihin; yleensä ajamme peräkkäin, vilkuttelemme toisillemme taustapeilin kautta ja lähetämme lentosuukkoja. Töissä olen nykyään melko tasan yhdeksältä, joskus viisi minuuttia ennen tai viisi yli. 

Lounastunti kestää meillä puolitoista tuntia, puoli yhdestä kahteen. Yleensä syön töissä aamulla tekemäni salaatin, tai jos olen ollut laiska tai kotona ei satu olemaan salaattiaineksia, tilaan töihin valmiin lounassalaatin tai muun kevyehkön lounaan. Syötyäni joko istuskelen kahteen asti aulan mukavissa nojatuoleissa ja luen tai lähden nopeille asioille, tankkaamaan, pesemään auton tms. Joskus lähden ruokatunnilla kotiin, koska matka kestää vain kymmenisen minuuttia ja koska syön nopeasti, minulle jää hyvinkin melkein tunti aikaa lojua sängyssä lukemassa. Sen jälkeen on tosin pahuksen vaikea lähteä uudestaan takaisin töihin. 

Pääsen töistä klo 18.30 tai niillä main, E viiden nurkilla. Kotiin lähtiessä päivittäinen suuri arvoitus kuuluu, mistä ja kuinka nopeasti löydän parkkipaikan. Talossamme ei ole pihaa, omia parkkipaikkoja tai autotalleja, joten auto on jossain kadun varrella, minne sen sattuu saamaan. Joskus on onni myötä ja paikka löytyy saman tien ihan vierestä, mutta olen myös useammin kuin kerran ajellut korttelirallia kylän ympäri 25 minuuttia ennen kuin vähänkään kelvollinen paikka on vapautunut. Jännitystä elämään! Ikinä ei voi tietää töistä lähtiessä, mihin aikaan oikeasti on kotona.

Ranskalaiseen arkeen kuuluu aivan oleellisena osana jokapäiväisen leivän ostaminen. Kylän kolmella boulangeriella on jokaisella omat vahvuutensa: yksi tekee keskinkertaista leipää mutta älyttömän hyviä croissanteja, toisella on kylän rapein leipä ja kolmannella mukavin myyjä ja varma parkkipaikka oven edessä. Leivän hakee useimmiten E, koska hän pääsee töistä ennen minua. Suomessa minusta tuntuu aina kummalliselta, että leipää ei osteta joka päivä, vaikka ruisleipä säilyykin aivan eri tavalla kuin patonki. Joskus kotona ollessani vanhemmat toteavat, ettei tänään tarvitakaan kaupasta mitään, johon minä aina, että tarvitaanhan me leipää! Ranskalainen, ainakaan omani, ei myöskään pysty syömään mitään ilman leivän puputtamista. Ravintolassakin pitää lopettaa syöminen siksi aikaa, että tarjoilija tuo uuden leipäkorin, vaikka ruoka olisi kuinka lämmintä ja hyvää. 

   

Töistä tultuani tarvitsen aina noin puolen tunnin hengähdystauon, jonka aikana saan olla aivan rauhassa, mieluiten yksin makuuhuoneessa Facebookissa tai lukemassa. E taas on heti innokkaana kertomassa päivän kuulumisiaan ja valittaa, ettei ole nähnyt minua sitten aamun ja nyt kun olisi aikaa keskustella, sulkeudun toiseen huoneeseen. Keskustelu vain ei ole varsinaista keskustelua vaan monologia siitä, mitä töissä on tapahtunut, mitä kukakin on sanonut, mitä postia on tullut, paljonko asiakkaita leipäkaupassa oli sun muuta, mitä minun ei aivan välttämättä ole saatava tietää heti välittömästi. Useimmiten E häipyy jossain vaiheessa suihkuun ja minä nautin rauhasta ja hiljaisuudesta, rentoudun ja pitkitän sängystä nousemista mahdollisimman kauan. Tästä syystä iltamme venyvät joka kerta myöhään: tehokkaampiakin voisimme olla, ruoka voisi olla pöydässä jo ennen kahdeksaa ja me nukkumassa kymmeneltä, mutta minä todella tarvitsen muutamaa hetkeä itselleni. 

Tavallisesti alamme siinä kahdeksan jälkeen miettiä, mitä syötäisiin. Minä olen kaikkea muuta kuin ranskalainen perheenemäntä, joka laittaa joka päivä itse tuoreista aineksista kunnon aterian. Meillä kriteereinä ovat, että ruoan pitää valmistua mahdollisimman nopeasti, mahdollisimman vähällä vaivalla ja tuottaa mahdollisimman vähän tiskiä. Niinpä me syömme paljon puolivalmiita juttuja: kala- tai jauhelihapihvejä, valmiita lihapullia, pastaa valmiskastikkeella... Ei minulla ole aikaa keitellä tunnin verran muhivaa bolognaisekastiketta, kun purkista kerran saa ihan syömäkelpoista parissa minuutissa. Joskus joku sanoi, että itse tehty ruoka tulee ihan yhtä nopeasti, mutta ei tule: siinä ajassa, jossa olen jo tehnyt perunamuussin valmiista jauheesta, ei perunoiden keitinvesikään vielä kunnolla kiehuisi. Ja sitten ne pitäisi vielä keittää kypsiksi ja muussata.

Minä syön tavallisesti nopeammin kuin E ja häivyn takaisin makuuhuoneeseen jättäen E:n syömään loppuun ja katsomaan samalla tv:tä. Jossain vaiheessa hän tulee huutelemaan minua tiskaamaan, jolloin vastaan viisi kertaa peräkkäin "ihan kohta" ja toivon, että E kyllästyisi ja tiskaisi itse. Joskus näin käykin. 

Ranskassa illan tv-ohjelmat tulevat yleensä klo 21 ja 23 välillä, joten jos haluamme katsoa jotain, ei nukkumaan mennä ennen kuin aikaisintaan klo 23. Iltapesut, seuraavan aamun tavaroiden valmistelu, hetki juttelua sängyssä ennen nukahtamista ja voilà, kello on taas puoli kaksitoista ja unta ehtii jälleen saada vain reilut kuusi tuntia ennen seuraavaa päivää ja samoja rutiineja. 

Tällaisia päiväni useimmiten ovat, hashtag #myfrenchlife. Kuten huomaatte, tällaisesta tasapaksusta päiväohjelmasta on hankala kehitellä kovin kiehtovia postauksia blogiin. Toivottavasti saitte tästä kiinnostavan kurkistuksen suomalais-ranskalaiseen arkeeni! Kommentoikaa ja kyselkää ihmeessä, jos haluatte tietää jotain, mitä en ole tullut ajatelleeksi mainita.