torstai 10. marraskuuta 2016

Olen ranskalainen!

Eilisen ainoa uutispommi ei ollut Yhdysvaltojen vaalitulos: sain puolivahingossa iltapäivällä tietää, että olen ollut ranskalainen jo melkein viikon!

Odotin tietoa kansalaisuushakemukseni hyväksymisestä aikaisintaan ensi vuoden alussa. Lounaalla keskustelimme USA:n vaaleista ja siinä yhteydessä joku kysyi, missä vaiheessa hakemukseni oli. Sanoin, että vielä on liian aikaista tietää, mutta päätin varmuuden vuoksi tiedustella prefektuurista, missä hakemukseni parhaillaan menee. Lähetin sähköpostin, tein välillä töitä ja pienen luppohetken tullen lueskelin ulkomaalaisten nettifoorumeilta muiden kokemuksia ja kysymyksiä kansalaisuuden hakemisesta. 

Yhtäkkiä sain aivan tyhjästä ajatuksen vilkaista Journal Officielin, Ranskan tasavallan virallisen lehden, viimeisintä numeroa nähdäkseni, miten kansalaisuuden saaneiden tiedot siellä ilmoitetaan. 


  
Rullasin huvin vuoksi sivulle, jolla oma nimeni tulisi aikanaan lukemaan... ja siellä se luki. Sukunimi isoin kirjaimin ja kaikki kolme etunimeä sievässä rivissä kaikkien algerialaisten, haitilaisten ja kiinalaisten välissä. Syntynyt XX/XX/19XX Suomessa, departementti 13, asetus nro 044/1358. Julkaistu lauantaina 5.11.2016. Piti lukea oikein useamman kerran ennen kuin uskoin.

Olin ollut ranskalainen jo neljä päivää enkä tiennyt siitä mitään! Kukaan ei ollut ilmoittanut minulle kirjeitse, sähköpostitse, kirjekyyhkyllä eikä savumerkein, että hakemuksenne on muuten hyväksytty, tervetuloa kansalaiseksi. Prefektuuri vastasi pari tuntia myöhemmin, että tosiaan nimeni on julkaistu mainitussa asetuksessa ja JO:n numerossa ja ensi kuussa virallinen asetuspaperi lähetetään Aixin aliprefektuuriin, jonka tehtävä on virallisesti luovuttaa se minulle. Jos en olisi itse mennyt selailemaan JO:ta tai ottanut yhteyttä prefektuuriin, en olisi ainakaan kuukauteen tiennyt, että minulle on myönnetty Ranskan kansalaisuus. Olin aina ajatellut, että päätöksestä ilmoitettaisiin asianosaiselle heti hakemuksen tultua hyväksytyksi eikä jätettäisi tämän itse selvitettäväksi, mutta niinhän tässä maassa useinkin tapahtuu. 

Olen totta kai valtavan iloinen, onnellinen ja ylpeä siitä, että pian minulla on virallisestikin kaksi kotimaata, kaksi identiteettiä. Ikään kuin ison palapelin viimeinen puuttuva palanen olisi loksahtanut kohdalleen ja koko kuva olisi vihdoin valmis. Aloitin palapelin kokoamisen 22 vuotta sitten Mireillen konsertista, ja tuon ensimmäisen palasen jälkeen siihen on liittynyt niin monta muuta: kahdeksan vuoden ranskan opinnot yliopistolla, E:n tapaaminen, ensimmäiset kesätyöni Ranskassa, yhä pidemmät täällä vietetyt ajanjaksot, lisää opiskelua, lopullinen muutto ja vihdoin myös pysyvä työ, oma auto, PACS... Kaikki tämä yhdessä on vähitellen hionut minua sopimaan yhä sujuvammin tähän maahan ja siihen elämään, jonka olen täällä itselleni luonut. Varhaisteini-iästä saakka kohtalo on määrätietoisesti ohjannut minua kohti tätä; nyt olen paitsi omassa mielessäni, myös virallisesti yhtä paljon ranskalainen kuin suomalainen. En enää "ulkomaalainen" tai "EU-kansalainen" vaan oikea ranskalainen, vaikka henkilöllisyystodistuksessa ja sairausvakuutusnumerossa säilyy aina syntymädepartementti 99 "ulkomaat" ja aksentti kuuluu puheessa välillä enemmän ja välillä vähemmän. Suomalaisuudesta en luovu ikinä, mutta nyt minulla on myös toinen kotimaa: olen enfant de la Patrie, kuten Marseljeesin alussa mahtipontisesti sanotaan. 

Olen myös totaalisen yllättynyt siitä, kuinka nopea ja helppo tämä prosessi oli. Suoraan sanoen en olisi ikinä etukäteen uskonut sitä. Hakemuksen kokoamiseen meni kaksi viikkoa ja kaikki tarvittavat paperit ja asiakirjat löytyivät helposti. Kolme kuukautta myöhemmin sain kutsun haastatteluun, joka oli yksinkertainen ja ohi kymmenessä minuutissa. Viisi kuukautta haastattelun jälkeen hakemukseni oli hyväksytty ja nimeni julkaistu JO:ssa. Koko hommaan kului siis yhdeksän kuukautta: prefektuuri vastaanotti hakemukseni helmikuun ensimmäisinä päivinä ja marraskuun ensimmäisellä viikolla annettiin asetus kansalaisuuden myöntämisestä. Ja minä kun olin valmistautunut ainakin puolentoista vuoden myllytykseen...! Ilmeisesti minä kielitaitoineni, työsuhteineni ja kunnollisen kansalaisen maineineni olin haluttua ainesta tasavallalle. 

Kiitos Ranska. Lupaan olla luottamuksesi arvoinen.